Hän istui nyt vuorostaan pianon ääreen ja soitti; mutta hänen itsepäiset sormensa iskivät aina harhaan.
— Se on merkillistä, sanoi hän lapsellisella äänenpainolla, — että minä en opi soittamaan tuota paikkaa! Uskokaa tahi ette, mutta usein harjoittelen sitä aina kello kahteen asti aamulla! Ja kun minä ajattelen, että tuo tyhmä kreivi soittaa kappaleen ulkoa ja kerrassaan erinomaisesti, niin luulen, että juuri se tekee minut niin kiukkuiseksi hänelle. Hän alkoi uudestaan, mutta samalla tuloksella.
— Vieköön paholainen Weberin, soiton ja kaikki pianot! sanoi hän ja viskasi nuottivihon kauas huoneen toiselle puolelle.
— Merkillistä, käsittämätöntä, että minä en osaa soittaa kahdeksaa ristiä perätysten.
Ja hän katsoi meitä ristissä käsin ja polki jaloillaan lattiaa.
Veri nousi hänen poskiinsa ja heikko yskänpuuska tärisytti hänen huuliaan.
— Kas niin, kas niin, sanoi Prudence, joka oli ottanut hatun päästään ja silitti nyt hiuksiaan peilin edessä. — Jos te suututte, niin voitte sairastua jälleen. Käykäämme mieluummin illalliselle, se on paljon parempi, minä kuolen nälkään.
Marguerite painoi kelloa, istui sitten pianon ääreen ja alkoi puoliääneen laulaa erästä kevytmielistä laulua, jonka säestys ei tuottanut hänelle vaikeuksia.
Gaston tunsi laulun ja alkoi myöskin laulaa.
— Älkää viitsikö laulaa tuollaisia säädyttömiä lauluja, sanoin minä pyytäen Margueritelle.