Hän lepäsi sohvalla taaksepäin nojautuneena, aukinapitetuin puvuin, toinen käsi sydämellä, toinen riippuen velttona. Pöydällä oli puoleksi vedellä täytetty, hopeinen pesuvati, ja vedessä näkyi verijuovia.
Marguerite oli aivan kalpea, hänen suunsa oli puoleksi auki ja hän hengitti läähättäen. Välistä kohotti hänen rintaansa syvä huokaus, joka näytti tuottavan hänelle huojennusta ja hetkellistä hyvinvointia.
Menin hänen luokseen, ilman että hän liikutti vähääkään itseään, istuin ja tartuin siihen käteen, joka riippui velttona.
— Ah! Tekö se olette? sanoi hän hymyillen.
Minä mahdoin näyttää peräti liikutetulta, sillä hän lisäsi:
— Oletteko ehkä tekin sairas?
— En. Mutta te, te kärsitte vielä?
— En paljoa, vastasi hän, kuivaten nenäliinallaan kyyneleet, jotka yskä oli nostattanut silmiin. — Olen jo tottunut tähän.
— Te tapatte itsenne, neiti, sanoin minä liikutetulla äänellä; — tahtoisin olla ystävänne, sukulaisenne, estääkseni teitä tällä tavalla vahingoittamasta itseänne.
— Oh, ei maksa vaivaa olla levoton, vastasi hän miltei katkerasti, — näettehän, etteivät toisetkaan siitä välitä. He tietävät, nimittäin, että tämä ei ole autettavissa.