Sitten hän nousi, otti kynttelin, asetti sen uunille ja katsoi peiliin.
— Kuinka kalpea minä olen! sanoi hän, napittaen jälleen pukunsa ja järjestäen hiuksiaan. — Hui hai! Menkäämme jälleen pöytään. Tuletteko?
Minä en hievahtanut paikaltani.
Hän huomasi, että kohtaus oli tehnyt minuun järkyttävän vaikutuksen, sillä hän astui luokseni, ojensi minulle kätensä ja sanoi:
— Kas niin, tulkaa nyt.
Tartuin hänen käteensä, vein sen huulilleni ja kostutin sitä kahdella, kauan pidätetyllä kyyneleellä.
— Oh, millainen lapsi te olette! sanoi hän ja istahti viereeni; — tehän itkette! Mikä teidän on?
— Olen teidän mielestänne kovin tyhmä, mutta, se, minkä äsken näin koski minuun tavattomasti.
— Te olette kovin hyvä! Mutta mitä te tahdotte? Minä en voi nukkua, ja minun täytyy saada hieman huvitella. Ja muuten, yksi enemmän tahi vähemmän minun kaltaisiani, mitä se tekee! Lääkärit sanovat, että veri, jota minä yskin, tulee kurkkutorven haaroista. Olen uskovinani heitä, siinä kaikki mitä voin tehdä.
— Kuulkaa, Marguerite, sanoin minä silloin vastustamattoman ylitsepursuvalla tunteella, — en tiedä mikä vaikutusvalta teillä mahdollisesti on oleva elämääni, mutta sen tiedän, että tällä hetkellä ei ole ainoatakaan ihmistä, joka kiinnittäisi siihen määrään mieltäni kuin te, ei edes oma sisareni. Ja niin on ollut asianlaita siitä lähtien, kun teidät ensi kerran näin. No niin, taivaan nimessä, hoitakaa itseänne älkääkä viettäkö enää tällaista elämää.