— Huomen illalla yhdentoista ja kahdentoista välillä. Oletteko nyt tyytyväinen.
— Ja sitä te kysytte.
— Ei sanaakaan tästä ystävällenne tahi Prudencelle tahi kenellekään muulle.
— Lupaan sen.
— Suudelkaa nyt minua, ja lähtekäämme sitten ruokasaliin.
Hän tarjosi minulle huulensa, silitti hiuksensa, ja me läksimme huoneesta, hän laulaen ja minä puolihulluna. Salissa hän pysähtyi ja kuiskasi:
— Arvelette varmaankin, että on merkillistä kuinka pian minä olin valmis myöntymään; tiedättekö mistä se johtuu? Siitä, jatkoi hän, tarttuen käteeni ja painaen sen sydäntään vasten, jolloin tunsin sen voimakkaat, nopeat lyönnit, — se johtuu siitä, että koska minun elinaikani on lyhempi kuin toisten, niin olen päättänyt elää sen nopeammin.
— Minä pyydän, älkää puhuko enää tuolla tavalla.
— Oh, lohduttakaa itseänne, jatkoi hän nauraen. — Niin lyhyt kuin elinaikani lieneekin, niin elän kuitenkin kauemmin kuin mitä te olette minua rakastava.
Ja hän astui laulaen ruokasaliin.