Ensimmäisen kerran Bastiljin valtauksen jälkeen;
toisen kerran lokakuun 5 ja 6 päivän tapahtumien jälkeen;
kolmannen kerran — nyt — Varennesin paon jälkeen.
Kim saatiin kuulla, että saattue tulisi Neuillyn tietä, riensi koko
Pariisi Champs-Élyséesille.
Tulliportille saavuttaessa kuningas ja kuningatar näkivät silmän kantamattomiin suunnattoman ihmismeren, äänettömän, synkän, uhkaavan, kaikilla hattu päässä.
Mutta mikä oli, ellei peloittavampaa, niin ainakin kammottavampaa kuin kaikki tämä, se oli kaksinkertainen rivi kansalliskaartilaisia, jotka pitivät kivääriään suruasennossa ja joiden muodostama kuja ulottui tulliportilta Tuileries-palatsiin saakka.
Tämä päivä oli tosiaankin surun päivä, suunnattoman surun, seitsensatavuotisen kuninkuuden surun päivä!
Nämä vaunut, jotka vierivät tässä tungoksessa, olivat surupaarit, jotka saattoivat kuninkuuden hautaan.
Nähdessään tuon pitkän kansalliskaartilais-jonon saattueen sotamiehet heiluttivat aseitaan ja huusivat: »Eläköön kansa!»
Huuto »eläköön kansa!» kajahti heti ilmoille ja vyöryi tulliportilta
Tuileries-palatsiin asti.