Silloin tuo suunnaton, puiden alle kadonnut ihmisvirta, joka yhtäältä levisi Ronien esikaupungin kaduille ja toisaalta Seinelle asti, alkoi huutaa: »Eläköön kansa!»
Se oli veljeyden huuto, joka kajahteli ympäri koko Ranskan.
Vain yksi perhe, se, joka oli halunnut paeta Ranskasta, oli suljettu tästä veljeydestä.
Tunti kului matkaan tulliportilta Ludvig XV:n torille. Hevoset horjuivat taakkansa alla, sillä jokaisen selässä ratsasti yksi krenatööri.
Berliiniläis-vaunuja, joissa istuivat kuningas, kuningatar, kuninkaallinen perhe, Barnave ja Pétion, seurasivat kääsit, joissa olivat kuningattaren hovinaiset ja herra de Latour-Maubourg, ja näitä kääsejä avorattaat, jotka kuitenkin oli verhottu puiden oksilla ja joissa istuivat Drouet, Guillaume ja Maugin, toisin sanoin se, joka oli kuninkaan vanginnut, ja ne, jotka olivat valmistelleet tätä vangitsemista. Väsymys oli pakottanut heidät turvautumaan tällaiseen kulkutapaan.
Billot yksin, uupumattomana, ikäänkuin kostonhimo olisi muuttanut hänet vaskenlujaksi, Billot yksin oli jäänyt ratsun selkään ja näytti johtavan koko matkuetta.
Ludvig XV:n torille tultaessa kuningas huomasi, että hänen isoisänsä muistopatsaan silmät oli peitetty.
»Mitä tuolla on tahdottu ilmaista?» kysyi kuningas Barnavelta.
»En tiedä, sire», vastasi tämä.
»Mutta minä tiedän», sanoi Pétion, »sillä on tahdottu ilmaista kuninkuuden sokeutta».