Saattojoukosta, kansalliskokouksen läheteistä ja niistä julistuksista huolimatta, jotka hirttämisen uhalla kielsivät kuninkaan solvaisun, väkijoukko mursi pari kolme kertaa krenatöörien rivit, tuon heikon ja voimattoman padon luonnonvoimaa vastaan, jolle Jumala on unohtanut sanoa kuten merelle: »Tästä päivästä lähtien sinä et hukuta enää maata!» Kun tämä hyöky tuli, tämä murto tapahtui, näki kuningatar äkkiä vaunujen ikkunaan ilmestyvät hirveät kasvot, kuuli heltymättömiä sanoja miesten suusta, jotka vain tiettyinä päivinä kohoavat yhteiskunnan pinnalle, kuten eräät kummituseläimet kohoavat vain myrskypäivinä valtameren pinnalle.
Kerran hän kauhistui tätä näkyä niin, että laski kaihtimen alas.
»Miksi ikkuna alas?» huusi kymmenen raivostunutta ääntä.
»Katsokaa, hyvät herrat», sanoi kuningatar, »missä tilassa ovat poloiset lapseni!»
Hän pyyhki tuskan hien poskiltaan ja lisäsi:
»Me tukehdumme!»
»Loruja», virkkoi muuan ääni, »se ei mitään! Me tukehdutamme sinut vallan toisella tavalla, siitä saat olla varma!»
Ja nyrkinisku pani ikkunan helähtämään palasiksi.
Mutta tämän kauhunnäytelmän ohella, eräät pikku tapahtumat olisivat rauhoittaneet kuningasta ja kuningatarta, jos hyvän ilmaukset olisivat päässeet heidän luokseen yhtä helposti kuin pahan.
Vastoin julistuksen määräystä, ettei kuningasta saanut tervehtiä, herra Guilhermy, kansalliskokouksen jäsen, paljasti päänsä, kun kuningas sivuutti hänet, ja kun hänet tahdottiin pakottaa panemaan hattu päähänsä, huudahti hän: