»Itävallattaren orjat!» ulisivat halliakat nyrkkejään heristäen.
Mutta sotamiesten pistinten välistä ja uhmaten toriakkojen huutoja rouva Campanin sisar astui eteenpäin.
»Kuulkaa», sanoi hän, »minä olen ollut viisitoista vuotta kuningattaren palveluksessa, hän on antanut minulle myötäjäiset ja naittanut minut. Olen palvellut häntä, kun hän oli mahtava; nyt kun hän on onneton, voinko minä hylätä hänet?»
»Hän on oikeassa», huusi väkijoukko. »Sotilaat, antakaa naisten mennä!»
Ja totellen käskyä, jonka vastustamaton isäntä antoi, rivit aukenivat, ja naiset pääsivät palatsiin.
Hetkeä myöhemmin kuningatar näki heidän heiluttavan nenäliinoja ensimmäisen kerroksen ikkunasta.
Ja vaunut vierivät yhä eteenpäin työntäen edellään väkijoukkoa ja tomupilveä, kuten laiva, joka on ajautunut matalikolle, työntää edellään valtameren aaltoja ynnä vaahtoryöppyä. Vertauksemme on sitäkin sattuvampi, kun haaksirikkoisia ei milloinkaan ole uhannut ärjyvämpi ja kuohuvampi meri kuin oli se ihmismeri, joka oli valmis nielemään tämän onnettoman perheen heti kun se yrittäisi astua Tuileries-palatsiin, joka oli sille pelastuksen rantama.
Vihdoin ajoneuvot pysähtyivät. Oli tultu ison pengermän portaitten juurelle.
»Voi, hyvät herrat», sanoi kuningatar toistamiseen, mutta tällä kerralla Pétionille ja Barnavelle, »henkivartijat, henkivartijat!»
»Tarkoitatteko ketään erikoisesti niistä herroista, madame?» kysyi
Barnave.