Kuningatar silmäili häntä kiinteästi kirkkaalla katseellaan.
»En ketään», vastasi hän.
Ja hän vaati, että kuningas ja lapset lähtisivät vaunuista ensimmäisinä.
Seuraavat kymmenen minuuttia olivat varmasti hänen elämänsä julmimmat — emme pidä poikkeuksena edes niitä minuutteja, jolloin hän nousi mestauslavalle.
Hän oli varma, ei siitä, että hänet surmattaisiin — kuolema ei olisi mitään — vaan että hän joutuisi tämän joukon leikkikaluksi tai että hänet suljettaisiin johonkin vankilaan, jonka portti aukeaisi päästämään hänet jonkun häpeällisen oikeudenkäynnin käsiteltäväksi.
Kun hän astui vaunujen jalkalaudalle ja näki ympärillään teräsholvin, jonka Barnaven käskystä kansalliskaartin pyssyt ja pistimet muodostivat, valtasi hänet huumaus ja hän luuli kaatuvansa.
Mutta juuri kun hän oli ummistamaisillaan silmänsä, sinä viimeisenä tuskanhetkenä, jolloin ihminen näkee kaikki, hän luuli näkevänsä edessään sen miehen, sen hirveän miehen, joka Taverneyn linnassa oli niin salaperäisellä tavalla nostanut hänen tulevaisuutensa verhon, miehen, jonka hän sittemmin oli nähnyt vain kerran, Versaillesista lähtiessään, lokakuun 6 päivänä, miehen, joka ilmestyi suurta tuhoa ennustamaan tai hetkellä, jolloin tuo järkyttävä tuho oli toteutumassa.
Vasta silloin hänen silmänsä, jotka yhä epäilivät, mutta silti vakuuttivat hänelle, etteivät ne pettäneet, vasta silloin hänen silmänsä ummistuivat. Hän parahti ja antoi perään, hän, joki tosiasioitten edessä oli voimakas, mutta voimaton ja tahdoton tuon synkän näyn todetessaan.
Hän tunsi vajoavansa, hän tunsi, että tuo väkijoukko, nuo puut, tuo paahtava taivas, tuo liikkumaton palatsi alkoivat pyöriä hänen ympärillään. Voimakkaat käsivarret tarttuivat häneen ja hän tunsi, että häntä kannettiin huutojen, ulinan, hälinän keskellä. Hän oli kuulevinaan henkivartijoittensa huutavan, kohdistaakseen itseensä kansan vihan ja suunnatakseen siten todellisen vaaran toisaalle. Hän aukaisi silmänsä tuokioksi ja näki miespoloisia temmattavan alas istuimeltaan, näki Charnyn, kalpeana ja kauniina, kuten aina, taistelevan yksin kymmentä vastaan, marttyyrin salama silmissään, huulillaan halveksiva hymy. Charnysta hänen katseensa siirtyi mieheen, joka kantoi häntä tämän suunnattoman pyörremyrskyn läpi. Kauhukseen hän tunsi Taverneyn ja Sêvresin salaperäisen miehen.
»Te, te!» huudahti hän ja koetti työntää häntä luotaan jäykistyneillä käsillään.