Andrée arveli voivansa katsella koko tätä joukkoa rantaterassilta. Välimatka olisi tosin liian pitkä, jotta hän näkisi kaikki yksityiskohdat tai kuulisi mitään varmaa.
Mutta välipä sillä, hän näkisi huonosti, hän kuulisi huonosti. Se olisi toki parempaa kuin olla näkemättä tai kuulematta mitään.
Hän nousi siis rantaterassille..
Sieltä hän tosiaankin näki ajoneuvot ja niiden etuistuimella Charnyn ynnä molemmat henkivartijat — Charnyn, joka ei aavistanut, että sadan askelen päässä hänestä muuan sydän sykki pakahtuakseen hänen puolestaan, Charnyn, joka tällä hetkellä ei liene edes muistanut Andréeta, Charnyn, joka ajatteli vain kuningatarta ja unohti oman turvallisuutensa pitääkseen huolta kuningattaren turvallisuudesta.
Ah, jospa Andre olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä Charny puristi sydäntänsä vasten hänen kirjettään ja lähetti ajatuksissaan hänelle viimeisen huokauksen, jonka luuli rinnastaan pian lähtevän!
Vaunut pysähtyivät vihdoin huutojen, ulvonnan ja melun keskelle.
Melkein heti senjälkeen vaunujen ympärillä syntyi ankara melu, tavaton liikehtiminen, suunnaton hälinä.
Istuimeltaan hypänneet kolme miestä katosivat kuin kurimuksen kitaan. Sitten koko tämä väkijoukko alkoi kuohua ja liikehtiä niin rajusti, että takimmaiset rivit olivat murskautua terassin suojamuuria vasten.
Andrée oli kuin huumautunut, hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Huohottaen, kädet koholla hän huusi jotakin käsittämätöntä siihen hirveään konserttiin, josta kuului vain kirouksia, sadatteluja ja kuolemanhuutoja!
Sitten hän ei tiennyt, mitä tapahtui. Maa alkoi pyöriä hänen silmissään, taivas muuttui punaiseksi, hänen korvissaan humisi kuin kuohupäisen meren kohu.