Kaikki kolme upseeria olivat pelastuneet. Herra de Charny oli terve ja vahingoittumaton. Hän oli mennyt huoneeseensa.
Neljännestuntia myöhemmin hän oli poistunut huoneestaan, yllä meriupseerin virkapuku, ja mennyt kuningattaren luo, jonka puheilla hän varmaankin yhä oli.
Andrée hengitti jälleen, antoi rahakukkaronsa miehelle, joka toi hänelle nämä hyvät uutiset, ja pyysi huumaantuneena ja huohottavana lasillisen vettä.
Ah, Charny oli siis pelastunut!
Hän kiitti tuota kelpo miestä ja lähti hotelliinsa Coq-Heron-kadulle.
Perille päästyään hän vaipui, ei tuolille, ei nojatuoliin, vaan rukousjakkaralleen.
Hän ei rukoillut suullansa. On hetkiä, jolloin ihminen tuntee niin voimakasta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, että sanat puuttuvat. Silloin Jumalalle tarjotaan käsivarret, silmät, koko ruumis, koko sydän, koko sielu!
Hän oli vaipuneena tähän ylen onnelliseen hurmiotilaan, kun hän kuuli oven aukenevan. Hän kääntyi hitaasti, ymmärtämättä ollenkaan tätä maallista melua, joka herätti hänet syvimmästä haaveilustaan.
Hänen kamarineitonsa seisoi ovella ja etsi häntä katseillaan, sillä kreivitär oli pimennossa.
Kamarineidon takana seisoi varjo, epäselvä hahmo, jolle hänen vaistonsa heti merkitsi piirteet ja nimen.