»Herra kreivi de Charny», ilmoitti kamarineito.
Andrée yritti nousta, mutta voimat pettivät. Hän vaipui takaisin tyynylle ja kääntyen puoleksi nojasi rukousjakkaran selkälautaan.
»Kreivi», jupisi hän, »kreivi!»
Ja vaikka Charny seisoi hänen edessään, ei hän voinut uskoa tämän läsnäoloa.
Andrée nyökäytti päätänsä, hän ei kyennyt puhumaan. Kamarineito väistyi päästääkseen kreivin ohitseen, poistui ja sulki oven perässään.
Charny ja kreivitär olivat kahdenkesken.
»Minulle sanottiin, että olette vastikään tullut kotiin, madame», aloitti Charny. »Olenko tunkeilevainen, kun seurasin teitä näin pian?»
»Ette», vastasi kreivitär värähtelevällä äänellä, »ette laisinkaan, olette tervetullut. Olin niin levoton, että käväisin ulkona katsomassa, mitä tapahtui.»
»Käväisitte ulkona… milloin?»
»Jo aamupäivällä, herra… Olin ensin Saint-Martinin, sitten Champs-Élyséesin tulliportilla. Siellä minä… näin…» Hän empi jatkaa. »Näin kuninkaan, kuninkaallisen perheen … näin teidätkin, ja minä rauhoituin, ainakin hetkeksi… Pelättiin teille sattuvan jonkun onnettomuuden, kun poistuisitte vaununistuimelta… Silloin minä menin Tuileriein puutarhaan. Ah, siellä luulin kuolevani!»