»Niin», sanoi Charny, »tungos oli hirveä, te jouduitte pahimpaan ahdinkoon, olitte tukehtua, minä käsitän…»
»Ei, ei», keskeytti Andrée ja puisti päätänsä, »ei se ollut sitä. Kävin palatsissa tiedustamassa ja sain kuulla, että olitte pelastunut Palasin kotiin ja, kuten näette, olin polvillani… rukoilin… kiitin Jumalaa.»
»Koska olette polvillanne, madame, koska puhelette Jumalalle, älkää nousko lausumatta hänelle jotakin poloisen veljeni puolesta!»
»Isidorin? Ah», huudahti Andrée, »se oli siis hän!… Poloinen nuorukainen!»
Ja hän painoi pään käsiinsä.
Charny astui lähemmäs ja silmäili syvän hellyyden ja alakuloisuuden ilmein tuota puhdasta, rukoilevaa olentoa.
Siinä katseessa oli rajaton tunne sääliä, lempeyttä ja surkuttelua.
Ja lisäksi pidätettyä kiihkoa.
Eikö kuningatar ollut sanonut tai paremminkin, eikö hän ollut tullut paljastaneeksi, että Andrée rakasti häntä?
Rukoiltuaan kreivitär kääntyi.