»Hän on siis kuollut?» sanoi hän.
»Kuollut, madame, kuollut kuten kuoli poloinen Georges, saman asian puolesta, täyttäessään samaa velvollisuutta.»
»Ja kesken sitä syvää surua, jonka veljen kuolema teille aiheutti, teillä oli aikaa ajatella minua, herra?» virkkoi Andrée niin heikolla äänellä, että hänen sanojaan tuskin kuulikaan.
Onneksi Charny kuunteli sydämellään yhtä paljon kuin korvillaan.
»Madame», sanoi hän, »ettekö ollut antanut veljeni tehtäväksi jättää minulle jotakin?»
»Herra…!» sopersi Andrée, kohosi toiselle polvelleen ja katseli kreiviä levottomana.
»Ettekö ollut antanut hänelle kirjettä, joka oli osoitettu minulle?»
»Herra!» toisti Andrée vapisevalla äänellä.
»Isidor-rukan kuoleman jälkeen hänen paperinsa tuotiin minulle, madame, ja teidän kirjeenne oli niiden paperien joukossa.»
»Oletteko lukenut sen?» huudahti Andrée ja peitti kasvot käsillään.
»Voi…!»