Bancal ymmärsi, ei puhunut enää yhteiselämästä, meni Englantiin ja viipyi siellä pari vuotta.
Ne olivat antiikin ajan luonteita! Minä olenkin ajatellut, että lukijoilleni olisi suloista kaiken sen taistelun, kaiken sen intohimoisen elämän jälkeen, jonka he ovat kokeneet, levähtää hetkeksi kauneuden, voiman ja hyveen raikkaaseen, puhtaaseen siimekseen.
Älköön kukaan väittäkö, että me kuvailemme madame Rolandin toisenlaiseksi kuin hän oli: siveä isänsä työpajassa, siveä iäkkään puolisonsa vuoteen ääressä, siveä lapsensa kehdon vieressä. Sellaisena hetkenä, jolloin ei valehdella, hän kirjoitti, mestauslava silmien edessä: »Olen alati hallinnut aistejani, eikä kukaan ole minua paremmin tuntenut aistihuumaa.»
Älköön liioin luettako naisen kylmyyden ansioksi hänen kunniallisuuttansa. Ei, aikakausi, johon olemme siirtyneet, oli vihan aikaa, myönnettäköön, mutta se oli myöskin rakkauden aikaa. Ranska näytti esimerkkiä. Kauan vankilassa virunut, rautoihin kahlehdittu vanki-rukka kirvoitettiin kahleista ja päästettiin vapauteen. Kuten Maria Stuart vankilasta lähtiessään, niin hänkin olisi halunnut painaa suudelman luomakunnan huulille, koota koko luonnon syleilyynsä, hedelmöittää sen henkäyksellään, jotta siitä syntyisi maan vapaus ja maailman riippumattomuus.
Ei, kaikki nämä naiset rakastivat pyhästi, kaikki nämä miehet rakastivat tulisesti. Lucile ja Camille Desmoulins, Danton ja hänen Louisensa, neiti de Keralio ja Robert, Sophie ja Condorcet, Vergniaud ja neiti Candeille. Vain kylmä ja terävä Robespierre, joka oli kylmä ja terävä kuin giljotiinin veitsi, vain hän ei tuntenut sydämensä lämpenevän rakkauden poltteessa. Hän rakasti vuokraisäntänsä, puuseppä Dupleyn, tytärtä, jonka tuttavaksi näemme hänen aikanaan joutuvan.
Ja eikö ollut rakkautta, vähemmän puhdasta tosin — mutta välipä sillä, rakkaus on sydänten suuri hyve — rouva Tallienin rakkaus, rouva de Beauharnaisin rakkaus, rouva de Genlisin rakkaus, rakkautta, jonka lohduttava henkäys vilvoitti mestauslavallakin kuolevien kalpeita kasvoja?
Niin, koko maailma rakasti tuona ylen onnellisena ajanjaksona. Rakkaus on tässä käsitettävä sen sanan laajimmassa merkityksessä. Yhdet rakastivat aatetta, toiset ainetta, yhdet isänmaata, toiset ihmissukua. Rousseaun päivistä lähtien rakastamisen tarve oli yhä varttunut. Olisi voinut sanoa, että ihmisillä oli kiire vangita koko rakkaus kädenkäänteessä. Olisi voinut sanoa, että haudan, kuilun, kurimuksen partaalla koko sydän sykähteli tuntematonta, kiihkoista, kaikki nielevää henkeä. Olisi voinut sanoa, että kaikki rinnat ammensivat maailmankaikkeuden lämpökeskuksesta ja että tämän lämpökeskuksen muodostivat yhdeksi ainoaksi rakkaudeksi sulaneet rakkaudet!
Näin olemme joutuneet kauas siitä vanhuksesta ja siitä nuoresta naisesta, jotka kirjoittivat Britannique-hotellin kolmannen kerroksen huoneessa. Palatkaamme heihin.
XIV
Ensimmäiset tasavaltalaiset