Varsinkin kun Bancal kerran joutui vähäksi ajaksi pois heidän piiristään, kävi tämä yhteisyyden tunne palavaksi.
Roland kirjoitti hänelle:
»Tulkaa, rakas ystävä. Miksi viivytte? Olette nähnyt meidän suorasukaiset tapamme, nähnyt, kuinka me elämme ja toimimme. Minun iässäni ei muututa, kun ei ole milloinkaan mielipiteitä muutettu. Me nostatamme isänmaallisuutta, me kohotamme ihmishenkeä. Lanthenas hoitaa lääkärinammattiaan, minun vaimoni on piirin sairaanhoitajatar. Te ja minä, me hoidamme yhteiskunnan asiat.»
Näiden kolmen kultaisen keskinkertaisuuden liitto sai tosiaankin kokoon jotakin, mikä näytti sievoiselta omaisuudelta. Lanthenasilla oli noin kaksikymmentätuhatta livreä, Rolandilla kuusikymmentätuhatta ja Bancalilla satatuhatta.
Sillä välin Roland täytti tehtäväänsä, apostolin tehtävää. Tarkastusmatkoillaan hän saarnasi paikkakunnan talonpojille. Verrattomana kävelijänä tämä ihmisyyden toivioretkeläinen kulki, sauva kädessä, pohjoisesta etelään, idästä länteen, ja kylvi oikealleen, vasemmalleen, eteensä, taaksensa uutta sanaa, vapauden hedelmällistä siementä. Bancal, yksivakainen, kaunopuheinen, kylmästä ulkonäöstään huolimatta intohimoinen mies, oli Rolandin apuri, oppilas, toinen hän, Clavieren ja Dumouriezin vastaisen virkatoverin mieleen ei edes juolahtanut, että Bancal voisi rakastaa hänen vaimoaan ja hänen vaimonsa Bancalia. Eikö Lanthenas, ihan nuori mies, ollut viisi vuotta ollut tälle viattomalle, ahkeralle, raittiille ja puhtaalle naiselle mitä veli on sisarelle? Eikö rouva Roland, hänen Jeannensa, ollut voiman ja hyveen patsas?
Roland tulikin ylen onnelliseksi, kun Bancal vastasi äsken mainitsemaamme kirjeeseen ystävällisellä ja hellää kiintymystä uhkuvalla kirjeellä. Roland sai tämän kirjeen Lyoniin ja lähetti sen heti Platièreen, missä hänen vaimonsa oli.
Ah, älkää lukeko minua, lukekaa Micheletiä, jos haluatte yksinkertaisen erittelyn avulla oppia tuntemaan sen ihmeellisen naisen, jota sanotaan madame Rolandiksi!
Hän sai tämän kirjeen sellaisena helteisenä päivänä, jolloin sähkö virittää ilman, jolloin kylmimmätkin sydämet kiihtyvät, jolloin marmorikin uneksii ja värähtelee. Syksy oli jo käsissä, mutta kesän raskas ukkonen jyrähteli taivaalla.
Siitä päivästä lähtien, jolloin hän tapasi Bancalin, alkoi jotakin tuntematonta heräillä tämän neitseellisen naisen sydämessä. Tämä sydän oli avoin ja kuin kukan teriöstä siitä levisi tuoksu. Hänen korvissaan virisi suloinen laulu kuin linnun liverrys metsien kätköissä. Olisi voinut sanoa, että hänen mielikuvituksensa aavisteli kevään tuloa ja että sillä tuntemattomalla kentällä, jonka hän näki sitä vielä peittävän usvan takaa, sen kaikkivoivan järjestelijän käsi, jota sanotaan Jumalaksi, valmisteli uutta koristelua, joka olisi täynnä tuoksuvia pensaikkoja, raikkaita vesiputouksia, varjoisia nurmikkoja ynnä päiväpaisteisia aukeamia.
Hän ei tuntenut rakkautta, mutta, kuten kaikki naiset, arvasi sen. Hän oivalsi vaaran ja silmät kyynelissä mutta hymyhuulin hän meni oikopäätä pöydän ääreen ja hetkeäkään empimättä kirjoitti Bancalille suorasukaisen kirjeen osoittaen, haavoittunut Klorinda-rukka, aseistuksensa heikon kohdan tehden tunnustuksen ja surmaten samalla toivon, jonka tämä tunnustus voisi herättää.