Kun kansalliskokous kuuli uutisen, joutui se kauhun valtaan. Kuningas oli lähtiessään osoittanut sille hyvin uhkaavan kirjeen, missä hän melko selvästi sanoi lähtevänsä hakemaan viholliselta apua ja palaavansa saattamaan Ranskan jälleen järkiinsä.
Rojalistit puolestaan nostivat päänsä ja alkoivat puhua äänekkäästi.
Muuan heistä, luullakseni Suleau, kirjoitti:
»Kaikki, jotka haluavat päästä osallisiksi armahduksesta, jonka Condén prinssin nimessä tarjoamme vihamiehillemme, tulkoot ilmoittautumaan toimitushuoneeseemme tästä päivästä elokuun alkuun saakka. Me järjestämme yleisön mukavuudeksi tuhatviisisataa listaa.»
Pahimmin kuitenkin pelästyi Robespierre. Kun istunto keskeytettiin kello puoli neljästä kello viiteen, riensi hän tapaamaan Pétionia. Heikko etsi voimakkaan tukea.
Hänen mielestään Lafayette oli hovin kätyri. Kysymyksessä oli, ei enempää eikä vähempää, kuin edustajien verilöyly.
Tyyniluontoinen, hidasverinen Pétion katseli asioita tykkänään toiselta kannalta.
»Hyvä on», sanoi hän, »nyt me tunnemme kuninkaan ja voimme toimia sen mukaan».
Brissot saapui. Hän oli aikakautensa kehittyneimpiä miehiä. Hän kirjoitti Isänmaanystävään.
»Paraikaa perustetaan uutta sanomalehteä, jonka yhdeksi toimittajaksi minäkin rupean», sanoi hän.
»Mitä lehteä?» kysyi Pétion.