»Olemme todenneet, että kuninkaan poissaolo sopii meille paremmin kuin hänen läsnäolonsa. Hän on karannut ja samalla siis luopunut kruunustaan. Kansa ei luota milloinkaan valapattoon, karkulaiseen. Pakeniko hän omasta vai toisten aloitteesta? Vähät siitä! Roisto tai tolvana, hän on aina arvoton. Me olemme hänestä vapaat ja hän meistä. Hän on yksityinen kansalainen, Louis de Bourbon. Hänen turvallisuutensa on taattu, Ranska ei alenna itseään, kuninkuus on loppunut. Mitä on virka, joka luovutetaan syntyperän sattuman täytettäväksi ja jota pässinpää voi joutua hoitamaan? Eikö se ole tyhjää olematonta?»
Käsittää helposti, mitä vaikutti moinen julistus, kun se naulattiin Pariisin talojen seiniin. Perustuslaillinen Malouet kauhistui. Hän astui, tuiki tuohtuneena ja hengästyneenä, kansalliskokouksen istuntosaliin, antoi ilmi ohjelman ja vaati, että sen sepittäjät vangittaisiin.
»Hyvä on», vastasi Pétion, »mutta lukekaamme ensin se ohjelma».
Pétion, joka oli harvoja sen ajan Ranskan tasavaltalaisia, tunsi varmasti tuon ohjelman. Malouet, joka oli sen antanut ilmi, kavahti sen lukemista. Entäpä jos parvekeyleisö taputtaisi käsiä? Ja hän oli varma, että se taputtaisi.
Kansalliskokouksen jäsenet Chabroud ja Capelier korjasivat virkatoverinsa erehdyksen.
»Sanomalehdistö on vapaa», sanoivat he, »ja jokaisella, hullulla tai viisaalla, on oikeus ilmaista mielipiteensä. Halveksikaamme jonkun mielettömän työtä ja siirtykäämme päiväjärjestykseen.»
Ja kansalliskokous siirtyi päiväjärjestykseen.
Olkoon, älkäämme puhuko siitä enempää.
Mutta lohikäärme uhkaa kuninkuutta.
Yksi sen päistä katkaistaan. Sillaikaa kun se kasvaa uudelleen, toinen puree.