»Uskon, että hän on kuninkaan harras ystävä.»
»Kuninkaan harras ystävä, niinkuin puunhakkaaja tammen, jonka hän kaataa juuria myöten! Bailly, hän kelpaa vielä, minulla ei ole mitään valittamista hänestä. Sanon enemmänkin, hän on antanut minulle sen naisen laatiman ilmiannon, joka oli arvannut lähtömme. Mutta Lafayette…»
»Teidän majesteettinne joutuu arvostelemaan häntä tilaisuuden tullen.»
»Niin, se on totta», sanoi kuningatar muistellen alakuloisena menneisyyttä, »niin Versailles… No niin, palatkaamme siihen uuteen kerhoon. Mitä siellä tehdään? Mitä siellä ehdotetaan? Minkälainen valta sille tulee?»
»Suunnaton valta, koska sen käytettävänä on, kuten jo sanoin teidän majesteetillenne, sekä kansalliskaarti että Pariisin valtuusto ynnä kansalliskokouksen enemmistö, joka äänestää kanssamme. Keitä jää jakobiini-kerhoon? Viisi tai kuusi kansanedustajaa ehkä: Robespierre, Pétion, Laclos, Orleansin herttua, kaikki eripuraisia aineksia, jotka joutuvat liikuttelemaan vain uusien jäsenten, tunkeilijoitten, joukkoa, räyhääjälaumaa, joka osaa kyllä meluta, mutta jolla ei tule olemaan minkäänlaista vaikutusvaltaa.»
»Jumala siitä meitä varjelkoon, hyvä herra! Mutta mitä kansalliskokous aikoo tehdä?»
»Kansalliskokous aikoo huomenna antaa ankarat nuhteet Pariisin herra pormestarille hänen tänään osoittamansa häälyväisyyden ja heikkouden johdosta. Tulos on, että kelpo Bailly, joka on heilurien sukua ja joka käydäkseen tarvitsee vain oikealla hetkellä tapahtuvan vedon, vedetään ja hän käy.»
Tällöin kello löi neljänneksen vailla yksitoista ja käytävästä kuului vahtimiehen yskäisy.
»Niin, niin», mutisi Barnave, »tiedän, minun on aika lähteä. Ja kuitenkin minulla olisi vielä paljon sanottavaa teidän majesteetillenne.»
»Ja minä, herra Barnave, minä vastaan teille, että minä olen teille kiitollinen, teille ja ystävillenne, sillä te joudutte vaaraan minun takiani.»