»Ah, totisesti, hyvä herra Brissot, sepittäkää te anomus, kuten parhaaksi näette. Minä luovun yrittämästä. Jos olisi tarpeen huono kirja, kuten hovissa sanotaan, Vaarallisten suhteitten jatko, olisi se minun alaani. Mutta anomus, anomus», lisäsi hän haukotellen, niin että kitalaki näkyi, »se ikävystyttää minua hirveästi!»
Brissot sitävastoin oli tälläisten sepittelyjen miehiä. Varmana siitä, että osasi sommitella anomuksen paremmin kuin kukaan muu, hän hyväksyi valtuuden, jonka Dantonin poissaolo ja Laclosin kieltäytyminen hänelle antoivat. Laclos sulki silmänsä, sijoittautui nojatuoliinsa mukavimpaan asentoon, ikäänkuin aikoisi nukkua, ja valmistui punnitsemaan jokaista lausetta, jokaista kirjainta, voidakseen tilaisuuden tullen sujauttaa niiden väliin prinssinsä sijaishallitusta koskevan mietteen.
Brissot luki lauseet sitä mukaa kuin hän ne sepitti, ja Laclos hyväksyi ne nyökäyttämällä päätänsä ja ääntämällä jotakin.
Brissot selvitti tilanteen seuraavin sanoin:
1. Kansalliskokouksen teeskennelty tai arkaileva vaitiolo, kun se ei halunnut tai ei uskaltanut tuomita kuningasta;
2. Ludvig XVI:n luopuminen vallasta, koska hän oli paennut ja koska kansalliskokous oli hänet erottanut, ajattanut häntä takaa ja pidättänyt hänet. Kuningasta ei ajeta takaa, ei pidätetä eikä eroteta tai jos häntä ajetaan takaa, jos hänet erotetaan tai pidätetään, ei hän ole silloin kuningas;
3. On siis huolehdittava hänen paikkansa täyttämisestä.
»Hyvä, hyvä!» sanoi Laclos nämä sanat kuultuaan.
Ja kun Brissot aikoi jatkaa, ehätti Orleansin herttuan sihteeri lisäämään:
»Malttakaa, malttakaa, minusta tuntuu, että sanojen: 'hänen paikkansa täyttämisestä’ jälkeen olisi lisättävä jotakin… jotakin, mikä liittäisi meihin arat luonteet. Kaikki eivät ole vielä meidän laillamme polttaneet siltoja takanaan.»