Varennes jätettiin oikealle ja karautettiin tasangoille. Clermontin tiellä hyökättäisiin saattojoukon kimppuun, olipa se kuinka mieslukuinen tahansa, kuningas vapautettaisiin tai kuoltaisiin.
Kaupungin takana tuli eteen joki. Charny kannusti ensimmäisenä siihen ratsunsa, markiisi de Bouillé poikineen seurasi häntä, sitten syöksyivät veteen upseerit ja sotamiehet seurasivat upseerejaan. Joki katosi hetkeksi hevosten ja asetakkien alle. Kymmenessä minuutissa joki oli takana.
Kahluu virtaavan veden yli oli reipastuttanut sekä hevoset että ratsastajat. Täyttä neliä jatkettiin taivalta suoraan Clermontin tielle päin.
Äkkiä Charny, joka ratsasti parikymmentä askelta toisten edellä, pysähtyi ja kiljahti. Hän oli tullut syvän kanavan partaalle.
Hän oli unohtanut tämän kanavan, jonka hän oli merkinnyt täkäläistä maastoa koskevaan karttaansa. Kanava oli kymmeniä kilometrejä pitkä ja kaikkialla yhtä vaikearantainen kuin silläkin kohdalla, minne nyt oli tultu.
Ellei sen yli päästäisi heti, ei päästäisi milloinkaan.
Charny näytti esimerkin, hän syöksyi ensimmäisenä veteen. Kanavaa ei voinut kahlata, mutta kreivin ratsu ui voimakkaasti toista rantaa kohden.
Mutta rantatörmä oli äkkijyrkkä ja savinen eivätkä hevosen rautakengät voineet saada mistään kiinnekohtaa.
Kolme neljä kertaa Charny yritti nousta rannalle, mutta vaikka hän olikin tottunut ja taitava ratsastaja, aina hänen hevosensa, joka yritti epätoivoisesti, älykkäästi, miltei kuin ihminen, luisui takaisin, sillä sen etujalat eivät tavanneet kestävää tukikohtaa. Se vaipui takaisin veteen tuskallisesti päristellen ja oli monesti haudata ratsastajan allensa.
Charny oivalsi, että mitä ei hänen hevosensa, rotu- ja valioeläin, harjaantuneen ratsastajan johdolla pystynyt tekemään, siihen ei liioin pystyisi ratsuosaston neljäsataa hevosta.