Palkkakaartilaiset olivat uudenajan pretoriaaneja.
Ne olivat, kuten olemme maininneet, entisiä sotamiehiä, sotapalveluksesta vapautuneita ranskan-kaartilaisia, yltiöpäisiä lafayettelaisia, jotka tietäen, että heidän jumalaansa oli ammuttu, tulivat kostamaan tämän rikoksen, joka heidän silmissään oli vallan toinen rikos kuin kuninkaan tekemä kansanmajesteetin loukkaus.
Tämä kaarti saapui Gros-Cailloun taholta, kulki meluavana, peloittavana, uhkaavana Mars-kentän keskitse, ja joutui heti kentälle astuessaan vastapäätä isänmaanalttaria.
Kolmannessa osastossa, joka tuli puusillan yli ja kuljetti etunenässään viheliäistä punalippuaan, olivat kansalliskaartin reserviläiset, joiden joukkoon oli pantu satakunta rakuunaa ja liuta kähertäjiä. Näillä oli oikeus pitää miekkaa ja he olivat muutenkin aseissa hampaihin asti.
Samoista aukoista, joista kansalliskaartin jalkaväki oli tullut, samosi paikalle pari kolme eskadroonaa ratsuväkeä, pölläyttäen ilmaan tomua, jota äskeinen pahan ennustajaksi katsottava ukkonen ei ollut jaksanut sitoa maahan ja joka peitti katselijoilta pian esitettävän murhenäytelmän kulun. He näkivät sen vain kuin harson takaa tai pölypilven leveistä repeämistä.
Mitä tämän harson lävitse tai näistä aukoista näki, sen me nyt koetamme kuvata.
Ensinnäkin näemme väkijoukon kieppuvan ratsumiesten edessä, joiden hevoset, suitset höllällä, karauttavat tähän avaraan sirkukseen. Joukko on täydellisesti saarrettu rautaiseen puristukseen ja se etsii turvaa isänmaanalttarin kupeelta kuin jostakin loukkaamattomasta rauhanpaikasta.
Sitten kuuluu joen taholta yksinäinen laukaus ja heti senjälkeen kiivas ammunta, jonka savu kohoaa taivaalle.
Baillya ovat Grénellen rinteelle sijoittuneet poikaviikarit tervehtineet vihellyksin. Näiden pilkkahuutojen keskeltä kajahti tämä yksinäinen laukaus ja luoti haavoitti lievästi Pariisin pormestarin takana seissyttä rakuunaa.
Silloin Bailly antoi merkin ampua, mutta ampua ilmaan peloitukseksi.