Hän oli hyvin kalpea ja näytti lopen alakuloiselta. Kuningatar huomasi tämän alakuloisuuden ja tämän kalpeuden.
Kuningatar otti hänet vastaan seisoallaan, vaikka hän tiesikin, että nuori asianajaja kunnioitti häntä syvästi, ja oli varma, ettei tämä tekisi, jos hän istuutuisi, samaa mitä puheenjohtaja Thouret oli tehnyt huomattuaan, ettei kuningas ollutkaan noussut.
»No, herra Barnave», sanoi hän, »olette kai nyt tyytyväinen, sillä kuningas on noudattanut neuvoanne ja vannonut valan perustuslaille».
»Kuningatar on hyvin ystävällinen», vastasi Barnave ja kumarsi, »sanoessaan, että kuningas on noudattanut minun neuvoani… Ellei se neuvo olisi samalla ollut keisari Leopoldin ja ruhtinas von Kaunitzin, olisi hänen majesteettinsa kukaties empinyt enemmän ryhtyäkseen siihen tekoon, joka kuitenkin oli ainoa, mikä saattoi pelastaa kuninkaan, jos kuningas ylimalkaan…»
Barnave vaikeni.
»Oli pelastettavissa, niinkö, herra Barnave? Sitäkö aioitte sanoa?» virkkoi kuningatar iskien rohkeasti asian ytimeen, ja lisätkäämme, urheasti, mikä oli hänelle erikoisen ominaista.
»Jumala varjelkoon, madame, minua esiintymästä sellaisten onnettomuuksien ennustajana! Ja kuitenkin, valmistuessani lähtemään Pariisista ja poistumaan ikiajoiksi kuningattaren läheltä en tahtoisi tehdä teidän majesteettianne liian epätoivoiseksi enkä antaa teille liian paljon toivoa.»
»Mitä, lähdettekö Pariisista, herra Barnave? Poistutteko minun luotani?»
»Kansalliskokouksen työt ovat päättyneet, madame. Minä olin sen jäsen, ja koska kansalliskokous on päättänyt, ettei kukaan sen jäsenistä saa tulla lakiasäätävään eduskuntaan ei minulla ole syytä jäädä Pariisiin.»
»Eikö edes meitä auttaaksenne, herra Barnave?»