Barnave hymyili surullisesti.
»Ei edes teitä auttaakseni, madame, sillä tästä päivästä tai oikeammin toissapäivästä lähtien minä en voi olla teille pieneksikään hyödyksi.»
»Oh, herra», sanoi kuningatar, »arvioitte itsenne liian vähäiseksi».
»Ah, en, madame, minä arvioin itseni ja huomaan olevani heikko, punnitsen itseni ja huomaan olevani kevyt… Minun voimani, voima, jonka tarjosin kuninkuudelle eräänlaiseksi vipusimeksi, oli vaikutusvaltani kansalliskokouksessa, johtoasemani jakobiini-kerhossa. Mutta kansalliskokous on hajaantunut ja jakobiinit ovat muuttuneet feuillanteiksi, ja minä pelkään pahoin, etteivät feuillantit jakobiineista erotessaan ole tehneet edullista peliä… Ja lisäksi, madame, minun kansansuosioni…»
Barnave hymyili vieläkin surullisemmin kuin äsken.
»Niin, kansansuosioni on mennyttä.»
Kuningatar silmäili Barnavea ja hänen katseensa välähti oudosti, siinä leimahti kuin voitonriemun salama.
»Olette siis huomannut», sanoi hän, »että kansasuosion voi menettää».
Barnave huoahti.
Kuningatar oivalsi olleensa hieman julma, kuten hän toisinaan saattoi olla.