Jos Barnave todella oli menettänyt kansansuosionsa ja jos tähän oli tarvittu vain yksi kuukausi, jos hänen oli täytynyt taivuttaa päänsä Robespierren sanojen edessä, kuka oli sir vikapää? Eikö juuri tämä kohtalokas kuninkuus, joka veti tukijansa samaan alhoon, johon se itsekin suistui? Eikö juuri se kauhea kohtalo, joka Marie-Antoinettesta, kuten Maria Stuartistakin, teki eräänlaisen kuolonenkelin, joka vihki haudan omaksi jokaisen, kenelle hän näyttäytyi?
Hän peräytyi siis ja tietäen hyvin, että Barnave, joka oli vastannut huokauksella, olisi voinut vastata seuraavin leiskuvin sanoin: »Kenen takia olen menettänyt kansansuosioni, madame, ellen teidän?» hän jatkoi:
»Mutta ettehän te lähde, herra Barnave, ettehän?»
»Niin», sanoi Barnave, »jos kuningatar käskee minun jäädä, minä jään, kuten jää lipun alle sotamies, joka on saanut eronsa ja joka varataan taisteluun. Mutta jos jään, tiedättekö, mitä tapahtuu, madame? Sensijaan että olen heikko, minusta tulee heittiö!»
»Kuinka niin, hyvä herra?» sanoi kuningatar lievästi loukkaantuneena.
»Selittäkää, en ymmärrä teitä.»
»Salliiko kuningatar minun kuvata teille tilanteen sellaisena kuin se todella on, eikä ainoastaan tilannetta, missä nyt olette, vaan senkin, mihin joudutte?»
»Olkaa hyvä, herra Barnave. Olen tottunut katsomaan kuiluihin, ja jos olisin altis huimaukselle, olisin jo aikoja sitten suistunut.»
»Kuningatar pitänee nyt hajaantunutta kansalliskokousta vihollisenaan?»
»Sanokaamme tarkemmin, herra Barnave. Kansalliskokouksessa minulla on ollut ystäviä, mutta ettehän kieltäne, että kansalliskokouksen enemmistö on ollut vihamielinen kuninkuudelle.»
»Madame», sanoi Barnave, »kansalliskokous on vain yhden kerran toiminut kuninkaan ja teidän vihollisenanne: sinä päivänä, jolloin se päätti, ettei kukaan sen jäsenistä saisi astua lakiasäätävään eduskuntaan.»