»Olette oikeassa», myönsi Catherine.
Ja hän ojensi lapsen Pitoulle kuin veljelle, ehkä luettavampanakin, astui sisälle lujin askelin ja meni suoraan isänsä vuoteen ääreen.
Kuten on jo mainittu, tohtori Gilbert seisoi haavoittuneen vuoteen ääressä.
Potilaan tila ei ollut sanottavasti muuttunut. Hän oli sijoitettu, kuten eilenkin, niin, että selkä nojasi pielukseen, ja tohtori kostutteli veteen liotetulla ja sitten puserretulla sienellä siteitä, jotka pitivät koossa haavalle pantua sidelaitetta. Vaikka hänessä olikin selvät tulehduskuumeen oireet, oli Billot silti, kauhean verenvuodon johdosta, kuolemankalpea. Vasen silmä ja vasemman posken puoli olivat ajettuneet.
Tuntiessaan kylmän veden kosketuksen hän oli mutissut joitakin katkonaisia sanoja ja aukaissut silmänsä. Mutta se voimakas uneliaisuus, jota lääkärit sanovat horrokseksi, oli heti sammuttanut hänen sanansa ja ummistanut hänen silmänsä.
Vuoteen ääressä Catherine lankesi polvilleen, kohotti kätensä ylös ja sanoi:
»Oi, hyvä isä Jumala, sinä olet todistaja, että rukoilen sinulta kaikesta sydämestäni isäni elämää!»
Siinä olikin kaikki, mitä hän voi tehdä isän hyväksi, joka oli yrittänyt surmata hänen rakastajansa.
Hänen äänensä aiheutti potilaan ruumiissa puistatusta; hän alkoi hengittää kiihkeämmin, hän aukaisi silmänsä ja hänen katseensa harhaili ensin kuin hakeakseen, mistä tämä ääni tuli, ja pysähtyi sitten Catherineen.
Hänen kätensä liikahti kuin karkoittaakseen tuon näyn, jota hän varmaankin piti kuumehoureena.