Vaunuihin astuttiin samassa järjestyksessä, missä oli tultu portaat alas.
Molemmat henkivartijat asettuivat paikoilleen.
Alas tultaessa herra de Valory oli lähestynyt kuningasta.
»Sire», oli hän sanonut, »toverini ja minä pyydämme erästä suosionosoitusta teidän majesteetiltanne».
»Minkälaista, hyvät herrat?» vastasi kuningas kummastellen, että hänkin vielä voisi myöntää jonkin suosionosoituksen.
»Sire, sen, että me saisimme esiintyä palvelijoinanne, koska meillä ei enää ole kunniaa palvella teitä sotilaina.»
»Palvelijoina, hyvät herrat!» huudahti kuningas. »Mahdotonta!»
Mutta herra de Valory kumarsi.
»Sire», sanoi hän, »siinä asemassa, missä teidän majesteettinne nyt on, tuntuu meistä, että se paikka olisi kunniaksi kuninkaallisille prinsseille ja sitäkin suurempi kunnia meidän laisillemme vähäpätöisille aatelismiehille».
»Olkoon niin, hyvät herrat», sanoi kuningas kyynelet silmissä. »Jääkää älkääkä jättäkö meitä enää milloinkaan!»