»Hän näkyy osanneen myydä hyvin Pariisissa», huomautti täti Angélique, »koskapa voi antaa perässään juokseville kakaroille valkoisia lantteja».
Täti Angélique ei pitänyt Catherine Billotista.
Catherine Billot oli nuori ja kaunis, täti Angélique vanha ja ruma; Catherine Billot oli kookas ja notkeavartaloinen, täti Angélique oli pieni ja ontuva.
Ja lisäksi Ange Pitou, jonka täti Angélique oli karkoittanut luotansa, oli saanut turvapaikan Billotin talosta.
Ja vihdoin, Billot oli ihmisoikeuksien julistuksen päivänä raahannut apotti Fortierin paikalle pakottaakseen tätä lukemaan messun isänmaanalttarilla.
Kaikki nämä syyt, joihin voi vielä lisätä hänen luontaisen ilkeytensä, riittivät saamaan täti Angéliquen vihaamaan Billoteja yleensä ja Catherinea eritoten.
Ja kun täti Angélique vihasi, vihasi hän perinpohjin, hän vihasi hartaasti.
Hän riensi neiti Adelaiden, apotti Fortierin sukulaisen luokse ilmoittamaan tälle uutisen.
Apotti Fortier söi paraikaa Walluen lammesta ongittua karppia, jonka höysteenä oli lautasellinen munakokkelia ja toinen pinaattia.
Oli näet laiha päivä.