Apotti Fortier oli pannut kasvoilleen kireän, kärsivän ilmeen, niinkuin ihminen, joka odottaa joka hetki marttyyrikruunua.
»Mitä nyt taas?» kysyi hän kuullessaan naisten sopottavan eteisessä.
»Tullaanko minua hakemaan rippitunnustusta kuulemaan?»
»Ei vielä, rakas eno», sanoi neiti Adelaide. »Täällä on vain täti
Angélique» — Pitoun mukaan kaikki sanoivat tätä ikäneitoa täti
Angéliqueksi — »joka tulee kertomaan uudesta häpeäjutusta».
»Me elämme aikaa, jolloin häpeä juoksee kadulla», vastasi apotti
Fortier. »Mikä uusi häpeäjuttu teillä on kerrottavana, täti Angélique?»
Neiti Adelaide opasti tuolien vuokraajattaren apotin eteen.
»Nöyrin palvelijanne, herra apotti», sanoi täti Angélique.
»Hyvä on, täti Angélique! Haluatteko lasillisen viiniä?»
»Kiitos, herra apotti!» vastasi täti Angélique. »Minä en juo milloinkaan viiniä.»
»Siinä teette väärin. Kanooninen laki ei kiellä viiniä.»
»Oh, en minä ole juomatta sen vuoksi, että se on sallittu, tai kielletty, vaan koska se maksaa yhdeksän souta pullo.»