»Ihan yksin?»
»Ei, ei, ei… Minä en olisi sitä sallinut! Hyväinen aika! Saatte suoda anteeksi, neiti Catherine, että minä isäntäväen poissaollessa olen hoidellut isännän tehtäviä. Aika, jonka te vietitte matalassa majassani, on tehnyt minusta kuin perheenjäsenen: minä rakastin teitä ja poloista herra Isidoria!»
»Olette siis kuullut…?» sanoi Catherine ja pyyhki silmistään pari kyyneltä.
»Tiedän, tiedän, saanut surmansa kuningattaren hyväksi, kuten herra Georgeskin… Mutta, hyvä neiti, älkää surko! Hän on jättänyt teille tuon kauniin lapsen, eikö niin? Isää täytyy itkeä, pojalle hymyillä.»
»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Catherine ja ojensi vanhalle vartijalle kätensä. »Mutta äitini…?»
»Hän on huoneessaan, kuten jo sanoin teille, ja hänen luonansa on rouva
Clément, sama rouva, joka teitäkin on hoitanut.»
»Ja… onko hän tajuissaan, äiti-rukka?» kysyi Catherine arkaillen.
»Hetkittäin voisi niin luulla», vastasi ukko Clouis, »silloin kun teidän nimenne mainitaan. .. Ah, se on ollut tepsivä keino, se on tehonnut toissapäivään saakka. Mutta senjälkeen hän ei ole ollut tolkullaan, ei edes, kun on puhuttu teistä.»
»Menkäämme sisälle, ukko Clouis», kehoitti Catherine.
»Astukaa sisälle, neiti», sanoi vanha vartija ja aukaisi rouva Billotin huoneen oven.