Kymmenennen ja yhdennentoista päivän välisenä yönä, juuri kun viimeinenkin elonliekki näytti sammuneen hänessä, sairas tuntui virkistyvän, hänen käsivartensa liikahtivat, huulet värähtivät ja silmät aukenivat suuriksi ja tarkkaaviksi.
»Äiti, äiti!» huudahti Catherine.
Ja hän kiiruhti hakemaan poikaansa.
Olisi voinut sanoa, että Catherine kuljetti mukanaan äitinsä henkeä. Kun hän palasi, pikku Isidor käsivarsillaan, liikahti kuoleva kääntyäkseen ovelle päin.
Hänen silmänsä olivat yhä suuret, avoimet ja tarkkaavat.
Ja sitten hänen silmänsä välähtivät, hänen suunsa aukeni huudahdukseen ja käsivarret kohosivat levälleen.
Catherine lankesi lapsineen polvilleen äitinsä vuoteen ääreen.
Silloin tapahtui jotakin omituista: emäntä Billot, kohosi pieluksensa varaan, laski hitaasti kätensä Catherinen ja lapsen päälaelle ja ponnistettuaan, kuten aikoinaan Kroisoksen nuori poika, hän sai lausutuksi sanat:
»Lapsi kullat, minä siunaan teidät!»
Ja hän vaipui takaisin pielukselle, käsivarret retkahtivat, ääni sammui.