Koska emäntä Billotilla, vaimo-rukalla, ei ollut koskaan ollut minkäänlaista valtiollista tointa eikä minkäänlaista arvoasemaa kansalliskaartissa tai armeijassa, oli Pitoun ilmoitus miehilleen siis puolivirallinen eikä virallinen, kuten helposti käsittääkin. Se oli kutsu saapua hautajaistilaisuuteen eikä käsky.
Mutta kaikki tiesivät, mitä Billot oli tehnyt tämän vallankumouksen hyväksi, joka hämmensi kaikkien pään, sytytti jokaisen sydämen. Tiedettiin hyvin, mikä vaara tälläkin hetkellä uhkasi Billotia, joka virui tuskanvuoteella, haavoittunut kun oli puolustaessaan pyhää asiaa. Kutsu käsitettiin siis käskyksi. Haramontin kansalliskaarti lupasi siis päällikölleen saapua mielellään ja täysissä aseissa seuraavana päivänä kello yhdeksitoista surutaloon.
Iltapuolella Pitou palasi maatilalle. Portilla hän tapasi puusepän, joka kantoi ruumisarkkua olkapäillään.
Pitou oli vaistoltaan herkkäsydäminen, mikä ominaisuus on harvinainen maalaisväestössä, jopa suuren maailman ihmisissäkin. Hän piilotti puusepän ja ruumisarkun talliin, ja säästääkseen Catherinea näkemästä tuota synkkää laatikkoa ja kuulemasta vasaran hirveää ääntä hän astui sisälle yksin.
Catherine rukoili äiti-vainajansa vuoteen ääressä. Molempien naisten hartaat kädet olivat pesseet ruumiin ja pukeneet sen käärinliinoihin.
Pitou kehoitti Catherinea käyttämään hyväkseen päiväsaikaa ja kutsui häntä kävelylle raikkaaseen ulkoilmaan.
Mutta Catherine kieltäytyi lähtemästä, sillä hän halusi täyttää velvollisuutensa loppuun asti.
»Mutta rakas pikku Isidorinne voi sairastua, kun häntä ei viedä ulos», huomautti Pitou.
»Ottakaa te hänet mukaanne, herra Pitou.»
Kaikesta näki, että Catherine luotti Pitouhun rajattomasti, koska uskoi tämän huostaan lapsensa edes viideksi minuutiksi.