Pitou lähti muka totellakseen kehoitusta, mutta viiden minuutin perästä hän palasi.
»Se ei halua lähteä kanssani», sanoi hän, »se itkee!»
Ja avoimesta ovesta Catherine kuuli tosiaankin lapsen huudot.
Hän suuteli vainajan otsaa; harsokankaan takaa erotti ruumiin muodot ja miltei kasvonpiirteetkin. Tyttären ja äidin tunteitten hallitsemana hän lähti äitinsä luota lastansa katsomaan.
Pikku Isidor itki todella. Catherine otti pienokaisen syliinsä ja lähti
Pitoun seurassa ulos.
Hänen poistuttuaan puuseppä astui arkkuineen sisälle.
Pitou aikoi pidätellä Catherinea ulkona noin neljännestunnin. Kuin sattumalta hän opasti seuralaisensa Boursonnesin tielle.
Tämä tie tarjosi tyttö-rukalle niin kosolta muistoja, että hän käveli sillä puoli tuntia virkkamatta Pitoulle sanaakaan, kuunnellen vain sydämensä ääniä ja vastaten niihin hiljaa, ikäänkuin ne olisivat puhuneet.
Kun Pitou arveli arkkuun panon tapahtuneen, sanoi hän:
»Neiti Catherine, joko palaamme maatilalle?»