Pitou horjahti ja oli kaatua solkenaan lattialle.
Hän peräytyi ovelle päin seinään nojaten, ja hiljaiset, sanoisimmeko ilon kyynelet, vierivät hänen poskilleen.
Eikö Catherine ollut sanonut rakastavansa häntä?
Pitou oivalsi varsin hyvin, kuinka Catherine rakasti häntä, mutta rakastipa Catherine häntä millä tavalla tahansa, se oli hänelle jo paljon.
Lopetettuaan rukouksensa Catherine nousi, kuten oli Pitoulle luvannut, ja tuli hitain askelin nojautuakseen nuorukaisen olkapäähän.
Pitou kietoi käsivartensa Catherinen vyötäisille ja lähti viemään häntä huoneesta.
Catherine salli sen tehdä. Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja loi Pitoun olan yli viimeisen silmäyksen ruumisarkkuun, jota kaksi vahakynttilää valjusti valaisi.
»Hyvästi, äiti, viimeisen kerran hyvästi!» sanoi hän.
Ja sitten hän lähti.
Catherinen huoneen oven edessä, kun nuori tyttö aikoi astua sisälle,
Pitou pysäytti hänet.