»Antakaa minun mennä yksin», sanoi hän. »Se, mitä aion tehdä, voi olla vakavaa, ja kukin vastatkoon itse teoistaan.»
Ja hän lähti, kulki ensin Eglise-katua ja poikkesi sitten
Soissons-kadulle.
Tämä olisi toinen kerta, vuoden väliajan perästä, kun hän joutuisi vastatusten tuon kuningasmielisen pappismiehen kanssa.
Muistettaneen vielä, mitä edellisellä kerralla oli tapahtunut. Nyt ehkä joudutaan samanlaisen kohtauksen todistajiksi.
Kun hänen nähtiin astelevan rivakoin askelin apotin asunnolle päin, jäivät ihmiset liikkumattomiksi talojensa kynnyksille, ravistivat päätänsä, mutteivät astuneet askeltakaan hänen jälkeensä.
»Hän on kieltänyt seuraamasta itseään», sanoivat katselijat toisilleen.
Apotin talon iso portti oli kiinni kuten kirkonovikin.
Billot silmäili ympärilleen hakien toista rakennussalvosta, josta hän saisi uuden puskurihirren. Hän ei nähnyt muuta sopivaa kuin eräänlaisen hiekkakivisen rajapyykin, jonka lapset olivat joutotöikseen kaivaneet paljaaksi ja joka värjötti kuopassaan kuin yksinäinen hammas ikenessään.
Tilanhoitaja riensi rajapyykin luo, ravisti sitä voimakkaasti, väljensi kuoppaa ja riuhtaisi kiven katukivityksestä, johon se oli upotettu.
Hän kohotti kivenmöhkäleen päänsä päälle kuin toinen Ajaks tai kuin uusi Diomedes, astui kolme askelta taaksepäin ja sinkosi kosi kivimöhkäleen samalla voimalla kuin heittokeino.