Ja keskellä tätä tungosta, joka tulvaveden lailla vyöryi tietä pitkin, kuninkaan isot ajoneuvot, rouva Brunierin ja rouva de Neuvillen rattaitten saattamina, näyttivät laivalta, joka hinaa pikkuvenettä perässään ja joka on hetkellä millä tahansa hukkumaisillaan aaltojen raivopyörteeseen.
Ajoittain jokin odottamaton seikka — mikäli meidän sallitaan jatkaa äskeistä vertausta — sai tämän myrskyn riehahtamaan entistä rajumpaan vauhtiin. Huudot, sadattelut, uhkailut yltyivät, ihmisaallot kohoilivat, nousivat ja laskivat, kasaantuivat kuin vuoksilaineet ja hukuttivat toisinaan syvyyksiinsä koko sen aluksen, joka vaivaloisesti halkoi keulallaan tätä ihmismerta, haaksirikkoiset, jotka siinä purjehtivat, ja pikkuveneen, jota se hinasi perässään.
Näin saavuttiin Clermontiin eikä tällä puolentoista penikulman pituisella taipaleella tuo hirveä saattue vähentynyt ollenkaan, sillä niiden tilalle, joiden täytyi palata kotiaskareilleen, tuli ympäristöltä aina uutta väkeä, joka puolestaan halusi nauttia näytelmästä, johon toiset jo olivat kyllästyneet.
Niiden vankien joukossa, joita tämä pyörivä vankila kuljetti, joutui etenkin kaksi kansan vihan ja uhkausten maalitauluiksi: ne poloiset vartijat näet, jotka istuivat vaunujen leveillä etuistuimilla. Joka hetki — ja siten haluttiin jotenkuten iskeä kuninkaalliseen perheeseen, jonka kansalliskokouksen määräys teki loukkaamattomaksi — joka hetki olivat pistimet suunnattuina heidän rintaansa vasten, viikatteet, oikeat kuoleman viikatteet, heilahtelivat heidän päänsä päällä, ja piikit sujuivat kuin salakavalat käärmeet puremaan terävällä kärjellään heidän elävää lihaansa ja nopean liikkeen jälkeen näyttivät isännilleen, jotka tyytyväisinä huomasivat iskun osuneen, kosteaa, punaista päätänsä.
Äkkiä kaikki näkivät kummakseen, kuinka muuan lakiton, aseeton, yltyleensä lokainen mies tunkeutui joukon halki. Tervehdittyään kunnioittavasti kuningasta ja kuningatarta hän hypähti vaunujen etuistuimelle ja istuutui molempien henkivartijoitten väliin.
Kuningattarelta pääsi pelon, ilon ja tuskan huudahdus.
Hän oli tuntenut Charnyn.
Pelon huudahdus, sillä mitä Charny teki kaikkien nähden, oli niin uhkarohkeaa, että oli sula ihme, kuinka hän oli päässyt tuolle vaaralliselle paikalle haavoittumatta.
Ilon huudahdus, sillä hän oli onnellinen nähdessään Charnyn välttäneen ne tuntemattomat vaarat, joihin hän tietenkin oli pakomatkallaan joutunut, vaarat sitäkin suuremmat kun todellisuus, esittämättä erikoisesti ainoatakaan, salli mielikuvituksen loihtia esille kaikki.
Tuskan huudahdus, sillä hän käsitti, että huomatessaan Charnyn tulevan yksin ja sellaisessa kunnossa hänen oli luovuttava toivomasta markiisi de Bouillén apua.