Muuan tytöistä, joka oli ei ainoastaan toveriensa, vaan lisäksi heidän vanhempiensa ja koko kaupungin tulkki, oli opetellut kauniin puheen, jonka hän nyt aikoi esittää, mutta kuningattaren huudahdus, hänen avoin sylinsä ja kuninkaallisen perheen mielenliikutus hämmensivät lapsi-paran niin kokonaan, ettei hän keksinyt muuta kuin kyyneliä, ja nämä sanat, jotka lähtivät hänen rintansa syvyydestä, tulkitsivat parhaiten yleisen mielialan:
»Voi, mikä onnettomuus, teidän majesteettinne!»
Kuningatar otti kukkavihon ja syleili nuorta tyttöä.
Sillä välin Charny kumartui kuiskaamaan kuninkaalle:
»Sire, tässä kaupungissa voi kenties jotakin tehdä. Kaikki ei liene vielä hukassa. Jos teidän majesteettinne suo minulle tunnin loma-ajan, niin käväisen kaupungilla ja kerron teille sitten, mitä olen nähnyt, kuullut tai tehnyt.»
»Menkää, herra kreivi», sanoi kuningas, »mutta olkaa varovainen. Jos teille sattuu jotakin ikävää, ei minua voi mikään lohduttaa! Ah, onhan jo liikaa, kun samasta perheestä on tullut kaksi vainajaa!»
»Sire», vastasi Charny, »elämäni on kuninkaan, kuten oli molempien veljienkin!»
Ja hän poistui.
Mutta lähtiessään hän pyyhki silmästään kyynelen.
Tarvittiin koko kuninkaallisen perheen läsnäolo, jotta tämä lujatahtoinen, mutta helläsydäminen mies voisi esiintyä sinä stoalaisena, joka hän teeskenteli olevansa. Jouduttuaan yksikseen hän antoi tuskalleen vallan.