Oli jo kulunut pitkä aika siitä kun kansalla oli viimeksi ollut syytä tai aihetta purkaa vihaansa. Mitään ei ollut sattunut sen koommin kuin se oli repinyt palasiksi Pyhän Ludvigin järjestön iäkkään ritarin, jonka pää yhä seurasi mukana, piikin nenässä kannettuna.
Vihdoinkin oli tullut tilaisuus: kansa tarttui siihen kiihkeästi.
Vanhuksen eleeseen, hänen rukoukseensa kansa vastasi murinalla, se syöksyi siinä tuokiossa papin kimppuun ja ennenkuin Barnave ehti havahtua haaveilustaan, oli pappi kaadettu maahan ja olisi pian silvottu palasiksi, mutta silloin kauhistunut kuningatar sanoi Barnavelle:
»Voi, herra, ettekö näe, mitä on tapahtumaisillaan?»
Barnave kohotti päätänsä, silmäili nopeasti valtamerta, johon poloinen vanhus oli katoamaisillaan ja joka raivoisina, ärjyvinä aaltoina kohoili vaunujen ympärillä, ja huomattuaan, mistä oli kysymys, hän kiljahti:
»Voi, teitä kurjia!»
Hän nousi niin äkkiä, että vaununovi aukeni, ja hän olisi suistunut suin päin ulos, ellei madame Elisabeth, joka noudatti ylevän sydämensä ääntä, olisi tarttunut hänen nuttunsa liepeeseen.
»Voi, teitä tiikerejä! Te ette siis olekaan ranskalaisia, tai Ranskan uljas kansa on muuttunut murhaajalaumaksi!»
Tämä hyökkäys tuntunee meistä jonkun verran vaateliaalta, mutta se oli silloisen ajan makuun. Barnave edusti sitäpaitsi kansalliskokousta, hänen suullaan puhui korkein valta. Kansa väistyi ja vanhus oli pelastettu.
Hän nousi ja sanoi: