Mutta miksei viattomuutta?
»Me olemme paremmalla puolella», jatkoi kuningatar, »sillä me emme ole tuoneet herra de Charnyta mukanamme. Minä puolestani luulin hänen olevan kaikessa rauhassa Pariisissa kunnes äkkiä näin hänen ilmestyvän vaunujemme oven eteen.»
»Se on totta», myönsi kuningas, »mutta se vain todistaa meille, ettei kreivi kaipaa kannustajaa, kun hän uskoo täyttävänsä velvollisuutensa».
Ei enää epäilystäkään, kuningatar oli viaton.
Oh, kuinka Barnave voisi pyytää kuningattarelta anteeksi sen ilkeän ajatuksen, joka hänellä oli ollut tästä naisesta?
Puhutella kuningatarta? Barnave ei uskaltanut. Odottaa, että kuningatar aloittaisi keskustelun? Mutta kuningatar, joka oli tyytyväinen siihen vaikutukseen, joka hänen harvoilla sanoillaan oli ollut, ei puhunut enempää.
Barnave oli muuttunut lempeäksi, miltei nöyräksi. Barnave rukoili kuningattaren katsetta, mutta kuningatar ei ollut Barnavea huomaavinansakaan.
Nuori mies oli siinä hermostuneessa haltioitumistilassa, jolloin ihminen on valmis, herättääkseen välinpitämättömän naisen huomiota, suorittamaan vaikkapa kaikki Herkuleen kaksitoista urotekoa silläkin uhalla, että sortuu jo ensimmäiseen.
Hän rukoili Korkeinta olentoa — vuonna 1791 ei enää rukoiltu Jumalaa — hän rukoili Korkeinta olentoa suomaan hänelle tilaisuuden, millaisen tahansa, joka saisi tuon välinpitämättömän kuninkaallisen olennon luomaan häneen edes yhden silmäyksen. Silloin sattui, aivankuin Korkein olento olisi kuullut hänen rukouksensa, että muuan poloinen pappismies, joka odotteli maantien laidalla kuninkaan tuloa, astui lähemmäksi nähdäkseen paremmin korkean vangin, kohotti kyyneleisen katseensa ja rukoilevat kätensä kohti taivasta ja huudahti:
»Sire, Jumala varjelkoon teidän majesteettianne!»