Tämä säpsähdys ei välttänyt kuningattaren huomiota, sillä hänen polvensa oli kiinni Barnaven polvessa.
»Eikö hän selittänyt», sanoi kuningas, »olevansa vastuussa kreivin hengestä?»
»Vallan niin, ja hän lisäsi olevansa siitä vastuussa kreivittärelle.»
Barnave ummisti silmänsä raolleen, mutta kuunteli tarkasti, jottei ainoakaan kuningattaren lausuma sana menisi hukkaan.
»Entä sitten?» kysyi kuningas. »Sitä vain, että kreivitär de Charny on vanha ystävättäreni, entinen neiti Andrée de Taverney. Eikö teidänkin mielestänne ole paikallaan, että Pariisiin palattuamme minä annan herra de Charnylle loman, jotta hän voisi mennä rauhoittamaan vaimoaan? Hän on ollut monessa vaarassa, hänen veljensä on kaatunut puolestamme. Minun käsittääkseni, sire, olisi julmaa näille aviopuolisoille pyytää häneltä jatkuvaa palvelusta.»
Barnave hengitti jälleen ja avasi silmänsä.
»Olette oikeassa, madame», vastasi kuningas, »vaikka, totta puhuen, minä epäilen, ettei herra de Charny suostu.»
»Siinä tapauksessa», sanoi kuningatar, »kumpikin puoli on täyttänyt velvollisuutensa: me tarjoamalla herra de Charnylle lomaa ja herra de Charny kieltäytymällä siihen suostumasta».
Kuningatar tunsi eräänlaisen magneettisen kosketuksen avulla, kuinka Barnaven kiihtymys laukesi. Samalla haavaa tämä ylevä sydän ymmärsi, kuinka väärin hän oli arvostellut vastapäätä istuvaa naista, ja hän häpesi.
Hän oli tähän asti pitänyt päänsä julkeasti pystyssä kuin tuomari syytetyn edessä, joka hänellä on oikeus tuomita ja tuomita kuolemaan. Ja nyt äkkiä tämä syyllinen vastasi syytökseen, jota hän ei voinut arvata, vastasi sanoilla, jotka ilmaisivat joko viattomuutta tai katumusta.