Mutta heti kun hän loittoni vaimonsa luota, tehosi välimatka tavallisella voimallaan, se himmensi liian kirkkaat värit, se tasoitti liian kulmikkaat piirteet. Silloin Andréen raskaat, kylmät eleet vilkastuivat, silloin Andréen vakava, hillitty puhe muuttui hopeanheleäksi ja sointuvaksi, silloin Andréen mykkä, verhottu katse loi pitkien ripsien alta kostean, kaikki nielevän leimahduksen, silloin hänestä tuntui, että sisäinen tuli lämmitti tuota patsassydäntä ja että alabasteri-ihon alla hän näki veren kiertävän ja sydämen sykkivän.
Ah, näinä poissaolon ja yksinäisyyden hetkinä Andrée oli kuningattaren todellinen kilpailija. Näiden öiden kuumeisessa pimeydessä Charny kuvitteli äkkiä näkevänsä, että hänen huoneensa seinät aukenivat tai että oviverhoja kohotettiin ja että hänen vuodettaan lähestyi, käsivarret levitettyinä, huulet sanoja kuiskaten, katse rakkautta tulvillaan, tuo läpikuultava patsas, jota hänen sielunsa tuli valaisi ulkoapäin. Silloin hänkin, Charny, levitti käsivartensa, silloin Charny kutsui tuota lumoavaa näkyä, silloin Charny koetti puristaa tuota haamua sydäntänsä vasten. Mutta voi, tuo haamu luisui käsistä, hän syleili tyhjää ja hän siirtyi läähättävästä unesta äkkiä surulliseen, kylmään todellisuuteen!
Isidor oli siis tullut hänelle rakkaammaksi kuin Georges oli koskaan ollut. Ja me olemme nähneet, ettei kreivi ollut saanut tuta synkkää iloa päästä itkemään Isidorin ruumiin ääressä, kuten hän oli saanut itkeä Georgesin ruumiin ääressä.
Molemmat olivat kaatuneet tuon kohtalokkaan naisen takia, tuon pettäviä kuiluja täynnä olevan asian puolesta.
Saman naisen takia ja samaan kuiluun hänkin kerran suistuisi.
Kahteen päivään, veljensä kuolemasta saakka, viimeisen kerran syleiltyään hänen veren kostuttamia vaatteitaan, huulet vieläkin kosteina uhrin viimeisestä huokauksesta, sen hetken jälkeen, jolloin herttua oli tuonut hänelle Isidorin vaatteista löydetyt paperit, hän ei ollut voinut hetkeksikään antautua suurelle surulleen.
Kuningattaren viittaus oli kehoittanut häntä vetäytymään syrjään. Hän oli sen käsittänyt suosionosoitukseksi ja hyväksynyt sen ilomielin.
Hän oli heti hakenut itselleen sopen, syrjäisen tyyssijan, jossa hän, valmiina ensimmäisen kutsun saatuaan rientämään kuninkaallisen perheen avuksi, voisi olla ihan yksin suruineen, yksin kyynelineen.
Hän oli löytänyt ullakkohuoneen samojen portaitten yläpäästä, missä de
Malden ja de Valory vartioivat.
Päästyään yksikseen, suljettuaan oven ja istuuduttuaan pöydän ääreen, jota valaisi sentapainen kolmisydäminen kuparilamppu, jommoisia yhä näkee vanhoissa maaseututaloissa, hän otti taskustaan veriset paperit, hänen veljensä ainoat pyhäinjäännökset.