Kuten olemme maininneet, Charny oli kuningattaren viittauksesta vetäytynyt pois eikä ollut sen koommin näyttäytynyt.
Charny, jota velvollisuus kiinnitti Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten kohtaloon, oli onnellinen, kun kuningattaren määräys, jonka syitä hän ei yrittänyt tutkia, salli hänelle lyhyen yksinäisyyden ja harkinnan hetken.
Kolme viime päivää hän oli elänyt sellaisessa kiireessä, hän oli elänyt niin sanoaksemme täydellisesti ulkopuolella itseään, hän oli elänyt niin kiinteästi toisten hyväksi, ettei hänen mieltänsä pahoittanut, vaikka hän hetkeksi unohtikin toisten huolet ja ryhtyi käsittelemään omaa tuskaansa.
Charny oli entisten aikojen ylimys ja ennen kaikkea sukuaan rakastava mies. Hän jumaloi veljiään, joiden isä hän oli ollut pikemminkin kuin vanhin veli.
Georgesin kuolema oli ollut hänelle suuri suru, mutta hän oli toki voinut, polvillaan ruumiin ääressä Versaillesin pienessä, synkässä pihassa, lievittää surunsa kyynelillä, hänelle oli toki jäänyt toinen veli Isidor, johon hän oli kohdistanut kaiken kiintymyksensä. Isidor oli tullut, mikäli mahdollista, hänelle vieläkin rakkaammaksi niiden kolmen neljän kuukauden aikana, jotka olivat edeltäneet hänen lähtöään ja jolloin nuorukainen oli toiminut hänen ja Andréen välittäjänä.
Olemme koettaneet, ellemme saada ymmärrettäväksi, niin ainakin kertoa siitä omituisesta salaisuudesta, joka panee eräät sydämet eron aikana kiintymään toisiinsa sen sijaan että ne vieraantuisivat ja joka saa ne poissaolon kestäessä ammentamaan uutta elinvoimaa niitä elähdyttävistä muistoista.
Mitä harvemmin Charny näki Andréeta, sitä enemmän hän ajatteli häntä, ja ajatella yhä useammin Andréeta merkitsi Charnylle rakastumista.
Kun hän näki Andréen, kun hän oli Andréen lähellä, tunsi hän yksinkertaisesti seisovansa jääpatsaan vieressä, jonka vähäisinkin rakkaudensäde panisi sulamaan ja joka pimentoon ja itseensäsulkeutuneena pelkäsi rakkautta yhtä paljon kuin todellinen jääpatsas pelkää aurinkoa. Hän oli joutunut katselemaan vaimonsa raskaita, kylmiä eleitä, kuulemaan hänen vakavaa, hillittyä puhettaan, näkemään hänen mykkää, verhottua katsettaan, ja tuon eleen, tuon puheen, tuon katseen takana hän ei ollut nähnyt, tai paremmin sanoen, ei ollut vaistonnut mitään.
Kaikki oli hänessä valkoista, valjua, himmeää kuin alabasteri, kylmää ja läpäisemätöntä kuin se.
Sellaiselta — lukuunottamatta eräitä harvoja vilkkaita hetkiä, joita jotkut ärsyttävät tilanteet olivat aiheuttaneet — oli Andrée hänestä näyttänyt heidän viimeisinä yhdessäolonsa hetkinä ja varsinkin sinä iltana, jonka hän oli viettänyt poloisen, nuoren vaimonsa parissa Coq-Héron-kadun varrella, kun Andrée oli löytänyt ja samalla kadottanut poikansa.