Kuningatar silmäili kummissaan Charnyta. Hän ei käsittänyt sitä yltyvää välinpitämättömyyttä, jonka hän oli huomannut tuossa itsepintaisen lujatahtoisessa luonteessa, joka ei hetkeksikään ollut väistynyt siitä, mitä hän piti velvollisuutenaan.
Hän ei vastannut, vaan antoi kuninkaan jatkaa keskustelua.
»Nyt kun teillä on vapaa valinta», sanoi kuningas, »esitän teille herra Pétionin omat sanat: 'Sire, Pariisiin tultuamme ei mikään takaa teitä seuranneitten kolmen upseerin turvallisuutta. En minä, ei Barnave eikä Latour-Maubourg voi vastata heidän hengestään, emme edes oman henkemme uhalla, ja heidän verensä on jo ennakolta uhrattu kansalle.'»
Charny silmäili kahta toveriaan; halveksiva hymy väikkyi näiden huulilla.
»No, sire», sanoi Charny, »entä sitten?»
»Herra Pétion ehdottaa seuraavaa: hän hankkii teille kansalliskaartin univormut, aukaisuttaa tänä yönä piispan palatsin ovet ja päästää teidät pakenemaan kunkin taholleen.»
Charny neuvotteli jälleen toveriensa kanssa; sama hymy vastasi hänelle.
»Sire», sanoi hän kuninkaalle, »elämämme on pyhitetty teidän majesteeteillenne. Suvaitkaa hyväksyä se kunnianosoitus. Meidän on helpompi kuolla edestänne kuin erota teistä. Suokaa meille siis se suosionosoitus, että kohtelette meitä samoin huomenna kuin eilenkin, emme pyydä enempää emmekä vähempää. Koko hovistanne, koko armeijastanne, kaikista kaarteistanne teille jää kolme uskollista sydäntä. Älkää riistäkö heiltä sitä ainoaa kunniaa, jota heidän kunnianhimonsa kaipaa, saada pysyä uskollisina loppuun asti.»
»Hyvä on, herrat», sanoi kuningatar, »me hyväksymme, mutta te käsitätte, että tästä hetkestä alkaen kaikki olkoon meille yhteistä. Te ette ole enää palvelijoita, vaan ystäviä, veljiä. Minä en kysy nimiänne, sillä minä tiedän ne, mutta» ja kuningatar otti taskustaan pienen vahataulun — »mutta sanokaa meille isänne, äitinne, veljienne, siskojenne nimet. Voi käydä; että kadotamme teidät, vaikkemme itse sortuisikaan. Silloin tulee minun tehtäväkseni ilmoittaa niille rakkaille olennoille heitä kohdannut suru ja huojentaa heidän taakkaansa, mikäli se on meidän vallassamme… Kas niin, herra de Malden, kas niin, herra de Valory, sanokaa rohkeasti kuoleman varalta me olemme kaikin niin lähellä sitä tosiasiaa, ettemme saa väistää sitä sanaa — ketkä ovat ne omaiset tai ystävät, jotka meille jätätte?»
Herra de Malden mainitsi äitinsä, sairaan vanhuksen, joka asui pienellä maatilalla lähellä Bloisia. Herra de Valory mainitsi sisarensa, nuoren orpotytön, joka oli oppilaana Soissonsin luostarissa.