Waikea ja vieläpä varsin mahdotoinki olisi kirjoittaa erityistä historiaa tästä äveriäästä, rauhattomasta ja mielen huvituksiin vajonneesta vapasukuisesta säädystä, joka alati oli kääreyttyneenä tahi sotiin eli huvittelemisiin, eikä huolien alamaistensa veren vuodattamisesta, tuhlasivat he heidän omaisuuksiansa ja tavaroitansa säälimätä ja varustaen jokaisen vuoren nyppylän linnoilla ja varustuksilla laskeutuivat he sieltä kuin raatelevaiset kotkat pesistänsä, ryövätäkseen ympäristöltä, mitä mielensä halasi, ja palasivat kotiinsa vieden saaliinsa säilyyn linnojensa muurin ta'a. Eikä tässä ole luultava ainoasti maallisen Esivallan harjoitelleen tätä ryöstöä; ei suinkaan, hengelliset herratki nimittäin Baseli'n, Constanzia'n, Coire'n ja Lausanne'n piispat elivät samate, ja rikas papisto S:t Gallenissa kuin myös erokkaat seurasivat näissä aikeissa uutterasti korkeita esimiehiänsä, niinkuin ala-aateli muita suurisukuisia valtoja.
Keskellä tätä orjilta ja pahantekiöiltä täytettyä maata oli kuitenni kolme liitto-kuntaa (communer) päässyt vapaaksi; nimiltään Uri, Sveitsi ja Unterwalden, jotka jo vuodesta 1291, edellänähden surkeat onnettomuuden päivät ja vaarat lähestyviksi, antautuivat toisinensa liittokuntaan, vahvasti luvaten puollustaa toistensa henkiä, pereitä ja omaisuuksia ja tarvista myöten toisiansa myös neuvoilla ja kehoituksilla auttaa. Tämä liittolaisuus antoi sille nimen vala-yhteys (Eidsgenossen). Albrehti tullen jo levottomaksi tästä vihollisuuden merkistä kohtaansa, koki luovuttaa heitä keisarin, heidän ainoan päällikkönsä suojelluksesta ja saattaa Habspurin reivien vallan alle, arvellen jos ei joku pojistansa tulisi valituksi jälkeiseksensä Ruomin keisariksi, he kuitenkin mahtasivat olla valtivina tämän maan ylitse, joka muutoin joutusi pois Itävallan herttuain käsistä.
Mutta Uri, Sveitsi ja Unterwalden olivat jo kylliksi vakuutetut niistä ryöstöistä ja muista vallattomuuksista, joita heidän ympäristöllä alituisesti tapahtui, eivät antaneet mokomalta ehdolta pettää itseänsä. Sentähden kielsivätki suostumasta niihin aikeihin, joihin Albrehtin lähettiläiset heitä v. 1305 myönnyttelivät, ja anoivat, että he suotasiin olla hallitsevan keisarin suojelluksen alla rauhassa, tahi, senaikusen puheen jälkeen, ettei heitä eroitettaisi Saksan valtakunnasta.
Albrehti vastuutti heille aikovansa tehdä heitä ikään kuin lapsiksi eli perillisiksi keisarillisesta su'ustansa, tarjoili maita ja tiluksia heidän etuisimmille porvaleillensa ja lupasi tehdä kymmenen heistä ritaliksi joka liittolais-kunnassa. Mutta nämät vanhat vuorilaiset vastasivat ainoan pyyntönsä olevan, että heidän entiset sääntönsä ja oikeutensa voimassa pidettäisiin, ja että he ei halanneet minkäänlaisia uusia ja outoja etuja. Albrehti, havaittuaan ettei maanittelemisensa mitään auttaneet, päätti kokea mitä julmuus vaikuttaisi; sentähden laittoi hän heille kaksi voutia Itävaltakunnasta, joitten kopia ja kiukkunen mielenlaatu oli hänelle jo entuudestaan tuttu; nämät oli Herrman Gessler Brunekista ja ritari Beeringer Landenbergista. Nämät uudet voudit asettuivatki suoraan vala-liittolaisten maakuntaan asumaan, jota edellisensä ei mitenkään uskaltaneet tehdä; Landenbergi pysähtyi keisarilliseen Sarnin linnaan Unterwaldissa, ja Gessler, ei löytäen osakseen joutuneessa köyhässä maakunnassa itselleen sopivaista asuntoa, rakennutti linnan, jonka hän nimitti Joch Uri (Suomeksi Urin i'es.), ja tästä hetkestä alkoi hän uutterasti täyttää Albrehtin käskyä, joka toivoi tämän julman menetyksen kautta saavansa valtaliittolaiset itsestänsä eriämään valtakunnasta ja antautumaan Itävallan hallinto-su'un suosioon; arvattavasti korotettiin tullimaksot, vähimmätkin rikokset rankaistiin suurilla sakoilla ja kansaa kohdeltiin pilkalla ja ylönkatseella.
Eräänä päivänä kuin Herrman Gessler ratsasti ympäri Sveitsin yhteysmaita, seisahti hän erään rakennettavan talon eteen, joka oli jo melkeen valmisna, ja jonka isäntää nimitettiin Werner Stauffacher (Tämän talon jäännökset ovat vielä tänäpäivänä jäl'ellä ja osotetaan matkustaville). — "Eikö ole synti ja häpiä", sanoi hän itseänsä seuraavalle sotamiehelle, "nähdä orjain rakennuttavan tuommosia taloja, kuin maankoppolit oikeestaan olisi heille ylen hyvät?" — "Antakaapas heidän vaan saada sen valmiiksi, suurisukunen herra", vastasi sotamies; "niin panetamme heti sen portille Habspurin valta-merkin, ja me tahdomme nähdä, jos talon isäntä on kylliksi rohkea sanomaan sitä omaksensa". — "Oikeen sanottu", virkki Gessler ny'ästen hevoistansa kannuksillaan ja ajaen tiehensä. Wernerin vaimo seisoi oven kynnyksellä; ja kuultuaan puheen käski hän työmiesten heti pysähtymään työstänsä ja mennä tiehensä, jonka he myös tekivät.
Kuin Werner tultuaan kotia näki rakennuksensa työmiehiltä jätetyksi, kysyi hän hämmästyen vaimoltansa, miksi työväki oli mennyt pois, ja ken heille siihen luvan antanut oli.
— Minä, vastasi vaimonsa.
— Mintähden, vaimo?
— Sentähden, että maankoppoli on hyvin sopiva
Werner huo'ahti ja astui huoneesensa. Hänellä oli nälkä ja jano, ja arveli lounaan jo valmiina olevan. Sentähden istuin hän pöydän ääreen, vaimonsa toi hänelle leipää ja vettä ja istuin hänen viereen.