— Eikös enään löydy viinaa kellarissa, ja vuohia vuorilla eli kaloja järvessä, vaimo? kysäsi Werner.
— Täytyy tottua elämään säätynsä jälkeen; leipä ja vesi on orjain ruoka.
Werner mulisti silmiään, söi leipää ja joi vettä.
Yön tultua, menivät he vuoteelle. Ennen kuin nukkuivat, tahtoi Werner likistellä vaimoansa, mutta se työkkäsi hänen pois luotansa.
— Miksi sinä minua luotasi pois työkit, vaimo? kysyi Werner (Elkäät lukiani oudoksuko jos asetan tämän Sveitsin tapauksen täydellisessä luonnollisuudessaan; muutoin olisi se suureksi haitaksi arvollensa ja tulisi olemaan puuttuvainen.)
— Ettei orjilla pidä intoa oleman siittämään lapsia, joitten täytyy tulla orjiksi niinkuin heidän isänsäki.
Werner kapsahti heti ylös vuoteelta, veti, sanaakan hiiskumatta, vaatteet yllensä, otti seinällä rippuvan ison miekan sivullensa ja meni pois kotoansa.
Hän meni suruisilla ajatuksilla Brünniin. Sinne tultuaan soudatti hän itsensä eräiltä kalamiehiltä toiselle puolelle järveä, ja ennättikin jo kappaletta ennen päivän nousua Attinghausiin, ja kolkutti siellä appensa Waltter Fürstin ovelle. Ukko tuli itse avaamaan ovea ja vaikka oudostuen vävynsä öillistä tuloa, ei hän kuitenkaan kysynyt häneltä syytä siihen, vaan käski palveliataan tuomaan vieraallensa vohlan paistia ja pikarillisen viiniä.
— Ei, kiitoksia isä, sanoi Werner, minä olen erään lupauksen tehnyt.
— Minkälaisen?