— Etten syödä muuta kuin leipää, enkä juoda muuta kuin vettä siihen aikaan asti, joka kenties vielä sangen kaukana on.
— Mikäs aika se siis on?
— Kuin me tulemme vapaiksi.
Walter Fürsti istahti Wernerin vastapäätä ja sanoi: kyllähän toi kuuluu kauniilta, mutta tohtisitkohan sanoa sitä muilleki eikä ainoasti sille, jotas isäksesi kutsut.
— Minä olen valmis sanomaan samaa Jumalalle, joka on taivaassa ja keisarille, joka on hänen siainen maan päällä.
— Oikeen sanottu poikani; minä olen jo kau'an sinulta tänlaista tuloa ja vastausta odottanut. Wiimeiseltä arvelin, ettei molempiakaan tule.
Uudestaan kuului kolkutos ovelle, ja Waltter Fürsti meni avaamaan. Ulkona seisoi eräs nuori mies, kurikka ol'alla; ja samassa valkaisi kuun valo hänen vaaleaa muotoansa.
— Melhtal! huusi äkkiä Waltter Fürst ja Stauffaher.
— Mikä sinulle tuli? kysäsi Waltter vieraalta, hämmästyen hänen vaaleuttansa.
—Minä ha'en pakopaikkaa ja kostoa, vastasi Melhtal tummalla äänellä.