— Saat molemmat, vastasi Waltter Fürst, jos kosto sekä pakopaikka minun vallassani lienevät. Mutta mitäs sinulle tapahtunut on, Melhtal?
— Minulle tapahtui, kuin kynsin peltoani ja atrani edessä oli pari paraimpia härkiäni valjaissa, niin kulki eräs Landenbergarin palvelioista ohitse, seisahti ja sanoi tullessaan minun luo: noi här'ät ovat liian hyvät orjalle; sinun täytyy antaa ne pois.
— Nämät här'ät ovat minun omani, vastasin minä hänelle, ja että minä heitä tarvitsen, sentähden en tahdo minä heitä myödä.
— Noh, kenpä niitä sinulta osteleekkan, sen tolvana?
Näitä sanoessaan veti hän vyöteiseltään veitsen ja leikkasi lenkut poikki.
Mutta jos te minulta här'ät otatte, milläs minä sitten kynnän peltoani? kysyin minä.
— Mokomat talonpojat, kuin sinä, taitavat hyvin kyllä itseki vetää atraa, jos mielivät syödä sitä leipää, jota eivät ole ansainneet.
— Jättäkää här'ät, sanoin minä hänelle, vielä on aika. Jos menette tiehenne, niin minä annan teille anteeksi.
— Missäpä sinulla on joutsi ja nuolet, ettäs niin tohdit puhua? kysyi hän.
— Luonani seisoi eräs nuori mutta tukeva puu, jonka minä heti taitoin. Min'en tarvitse sitä enkä tätä, sanoin minä; te nä'ette olevani varustetun.