— Mitäs te siis ai'otte minulle tehdä? kysyi Landenberg, kallistaen päänsä alas.
— Me ai'omme vannottaa teitä, teidän armonne, ettei koskaan jalallannekan astua näihin kolmeen yhtyyskuntaan, Schweitsiin, Uriin ja Unterwaldiin, ettei koskaan, ei itse käymään sotaa näitä liittolaisia vastaan eikä kehoittamaan keisariakan siihen, ja kuin te tämän valalla vannoneet olette, pääsette te vapaaksi ja saatte mennä, kuhun tahdotte.
— No, sallittenkos minun tehdä herralleni lukua hallituksestani?
— Aivan kernaasti, vastasi Zagheli.
— Hyvä sitten, sanoi Landenberg. Nyt soisin minä mennä kotiani; sillä mokoma vala vaatii peränajattelemista, semmenkin kuin on aikomus täyttää sitä.
Wiides Luku.
Keisari Albrehtista.
Walaliittolaisia tuntui onni tällä kerralla kaikessa seuraavan. Wapauden Uusi-vuosi alkoi Sveitsille 1 p. Tammikuuta 1308 ja 15 p. samaa kuuta, ennen kuin keisari saikaan tietää kapinasta, ilmoitettiin hänelle mitä sotajoukkonsa Thüringissä olivat kärsineet. Samassa käski hän värvätä uutta sotajoukkoa, ilmoitti itse lähtevänsä heitä sotaan johdattamaan ja kaikin tavoin koti tavallisella nerollaan varustaa tarpeita tähän uuteen sotaan; nämät varustukset olivat tuskin lopussa, kuin ritari von Landenberg tuli Unterwaldista ja kertoi, mitä siellä tapahtunut oli.
Albrehti kuunteli tätä kertomista kärsimättömyydellä ja epäilyksellä; tullen vihdoin sen totuudesta vakuutetuksi, ojensi hän kätensä niitten kolmen vala-liittolaisten maakuntain puoleen, ja vannoi miekkansa ja keisarillisen ruununsa kautta, tappavansa jok'ainuan kapinan nostajan. Landenbergi koki kaikin tavoin estää tätä julmaa kostoa, mutta turhaan; keisari lupasi itse lähteä sotaan näitä vala-liittolaisia vastaan ja määräsi 24 p. Helmikuuta sotajoukon lähtöpäiväksi.
Päivää ennen poislähtöä astui keisarin eteen nuorimman veljensä Rudolphin poika, Johan Schwabenista; keisari oli nimitetty hänen ja hänen perintömaiden hoitajaksi, tämän ala-ikäisenä ollessa, mutta Johan oli jo kaksi vuotta ollut laillisessa i'ässä ja kuitenkin kielsi Albrehti alati hänelle perintöä antamasta; hän tuli siis nyt ennen setänsä poislähtöä, vielä viimeisen kerran häntä liikuttaaksensa, antamaan sitä. Hän lankesi sangen nöyrästi polvillensa keisarin eteen ja anoi häneltä isänsä herttuallista ruunua. Keisari naurahti, sanoi muutaman sanan, hiljaan eräälle sota-upserille, tämä meni ulos ja samassa palautu takasi eräs kukka ruunu kädessä. Keisari pani sen veljensä pojan kähärän pään päälle, ja kuin tämä oudoksuen katseli häntä, sanoi hän: tämä ruunu on sopiva sinun i’ällesi; leikittele sillä, poimien sen lehtiä hovirouaini polvilla ja anna minun maitasi hallita. Johan vaikeni, nousi vapisten seisalleen, kaappasi ruunun päästänsä, poleksi sitä jalkainsa alla ja meni pois.