Seuraavana päivänä, juuri kuin keisari oli noussut hevoisensa selkään, tuli eräs mies täydessä sotakalussa ja peitetyillä kasvoilla ratsastaen siihen ja seisahtiin keisarin sivulle. Albrehti katseli outoa ja nähtyään hänen seisattuvan omalle paikalleen, kysyi hän häneltä, ken hän olisi ja millä oikeudella hän tohtii ratsastaa keisarin sivulla.
Minä olen teidän veljenne poika, Johannes, sanoi ratsastaja paljastain kasvonsa; eilein anoin minä teiltä hallitusta perintömaitteni ylitse, mutta te kielsitte sen minulta, ja tosin täytyykin ensin kypäri kannettaa siinä päässä, jolle kerran ruunu pannaan, ja valtikkaa käyttävän käden täytyy ensin kantaa miekkaa. Suokaa minun seurata teitä, setä, ja palattuani sotia taidatte vallita ylitseni, miten tahdotte! Albrehti katsahti sangen tuimasti veljensä pojan päälle. Tokkohan minä taisin pettyä! sanoi hän itseksensä ja alkoi ratsastaa edelleen, ei kieltäen eikä käskein hänelle jotain; Johannes seurasi häntä.
1:nä päivänä Toukokuuta v. 1308 tuli keisarillinen sotajoukko Reussin virran rannalle. Weneet olivat jo valmiina sotavä'elle ylitsementäväksi, ja keisari oli juuri aiheessa astua erääsen niistä, kuin veljensä poika, Johannes, kävi sitä vastaan, syyttäen veneitä lii'an raskaiksi ja ettei hän muka mitenkään taitanut suoda setänsä niihin käydä, joissa vaara niin silminnähtävä olisi. Mutta hän anoi häntä sen siaan istumaan erääsen somaan ja pienoseen paattiin, jossa ainoasti oli maaherra Eschenbahista ja kolme ystävätänsä, vapaherrat Rudolphi Wart, Robertti Balm ja Konrad Tegelfelt. Keisari istahti siis heidän kanssansa ja kukin ritari kuletti suitsista hevoistansa mu’assansa, jotka uivat veneen sivulla, ja pi’an oli sekä keisari että seuransa toisella rannalla.
Muutaman askeleen päässä rannasta seisoi eräs jo monen sadan vanha honka; Albrehti istahti sen varjoon katsellaksensa sotava'en tuloa, hän otti kypärin päästänsä ja pani sen jaluksiinsa maahan.
Samassa kaappasi veljensä poika Johannes keihäänsä, ja nähtyään sotajoukon olevan vielä toisella rannalla, nousi hän hevosensa selkään ja ajellen ensin siinä ympäri ikään kuin leikin vuoksi, ratsasti hän siitä pois, tuli sitten täyttä laukkaa takasi keisarin luo ja pisti keihäällä hänen kaulansa läpitse. Samassa pisti Robert Balm miekkansa keisarin rintaan ja Waltter Eschenbahista halkasi hänen päänsä sotakirveellään. Mutta Rudolphi Wartti ja Konrad Tegelfeltti hämmästyivät niin suuresti, etteivät tienneet mitä tehdä, vaan jäivät seisomaan siihen miekka kädessä.
Tuskin olivat he nähneet keisarin kaatuvan, kuin he, katsahtaen toisiansa silmiin, sanaakan hiiskumatta läksivät pakoon, kukin eri haaralle, kauhistuen toinen toistansa. Sillä välillä kamppaili kuoleva Albrehti avutta kuoleman kanssa; ainoasti eräs siitä sivutse kulkeva köyhä vaimo, nosti häntä vähän ylös, ja tämä Saksan Waltakunnan pää heitti henkensä erään kerjäläis-vaimon sylissä, joka rättilöillään pyhki hänen vertansa.
Murhamiehet kiersivät mailmata ympäri. Zürich salpasi heille porttinsa; ne kolme liittokuntaa eivät myöskään sallineet heille pakopaikkaa luonansa. Johannes Parricida (isänsä murhaaja) meni Italiaan, seuraten Reussi-virran juoksua, jonka rannalla hän oli tehnyt pahantekonsa. Häntä nähtiin Pisassa vaatetettuna munkiksi, sitten katosi hän kokonaan Wenetianin maan-äärissä, eikä hänestä enää koskaan kuultu ehk'edes puhuttavankaan. Eschenbach eli vielä 35 vuotta senjälkeen, ollen paimenena Würtembergin seuduilla, eikä ilmoittanut itsiään ennemmin kuin juuri kuolemansa hetkellä; Konrad Tegelfelt katosi, ikään kuin maan alle, eikä tiedetä, kuinka ja kussa hän kuoli. Rudolphi Wart annettiin ilmi eräältä sukulaiselta, häntä pantiin vankeuteen, piinattiin ja vietiin vielä elämänä raatelevaisten lintuin syötäväksi. Waimonsa, ei tahtoen luopua hänestä, oli polvillaan hänen vieressänsä; miehensä puhutteli ja lohdutti häntä aina viimeiseen henkensä vetoon asti.
Albrehtin lapsista (Keisari Albrehtilla oli 21 lasta. Ei yksikään pojistansa noussut hänen jälkeensä keisarilliselle istuimelle.) päättivät kaksi kostaa isänsä kuolemata; nimittäin Leopold Itävallasta ja Agnes Ungerista. Leopold alkoi täyttää aihettansa sota-voimalla, mutta Agnes kotolaisten rankaisemisella. Kuusikymmentä viatointa ritaria, ollen ainoasti murhaajain ystäviä ja sukulaisia, tulivat mestatuiksi Farenghenissa. Agnes ei ollut ainoastansa läsnä mestattaissa, mutta hän asettiin myös niin liki mestattavia, että veri riuskui hänen jaloillensa ja hakatut päät vierivät hänen ympärillensä. Häntä anottiin kavahtamaan, etteivät vaatteensa tulisi verellä priiskoitetuksi. Antakaat minun olla rauhassa, sanoi hän, minä kostutan itseäni halukkaammasti tällä verellä, kuin ihanimmalla aamu-kasteella. Mestaamisen päätettyä, perusti hän mestattuin tavaroilla sen äveriään Königsfeldin luostarin samalle paikalle, kussa isänsä murhattiin ja muutti siihen asumaan, lopettaaksensa elämänsä päivät katumuksessa, yksinäisyydessä ja rukouksissa.
Sill'aikaa varusteliin herttua Leopold sotaan; hänen käskystänsä valmistui kreivi Otto Strassburgista, mennäksensä sotakentälle 4000:nen miehen kanssa. Päällen 1000 miestä varustettiin Wellislaun, Wallhausin, Rothenburin ja Lucernin Maanherroilta, aiheessa meritse kopristaa Unterwaldia. Herttua itse kulki isomman joukkonsa kanssa Schweitsiä vastaan ja mu'assa oli iso joukko kärryjä, täynnä nuoria, kapinoitsiain hirttämistä varten.
Walaliittolaiset kokosivat heti 1300 miestä, joista 100 oli Urista ja 300 Unterwaldista. Päällikkyys kaikkein näiden ylitse annettiin eräälle vanhalle sotijalle, nimeltään Rudolphi Redingille Biberechistä, jonka nerokkuuteen nämät kolme liittolaiskuntaa suuresti uskalsivat. 14 p. Marraskuuta asettiin tämä vähänen sotajoukko Satteli vuoren seuduille, edessään oli heillä milt'ei pohjattomia soita ja näiden takana Egerin järvi.