Kukin näistä oli äsken valinnut itsellensä yö-sian, kuin eräs uusi joukko, jossa oli 50 miestä, tuli heidän tykönsä. Nämät olivat Schweitsistä ajetut maanpakolaisuuteen, mutta nyt tulivat he rukoilemaan veljiänsä, että, vaikka ollen minkälaiset pahantekiät tahtonsa, he suotasiin myös osamiehiksi tässä yhteisessä puollustuksessa. Redingi tiedusti esinnä vanhempain ja älykkäämpäin tarkoitusta tässä asiassa. Yhteinen vastin oli, ettei pidä saastuttaa vapauden pyhää asiata, sen rikkojia puollustajiksi ottamisella. Sentähden kiellettiin maapakolaisuuteen ajettuja Schveitsin seuduilla sotimasta. Nämät vetäytyivät siis takasi, kulkivat yötä myöten ympäristöllä ja seisahtivat vihdoin metsään korkialle vuorelle, Zugin tienoilla.
Seuraavana aamuna näkivät valaliittolaiset päivän noustessa Itävaltalaisten kilvet kiiltävän. Itävallan ritarit, nähtyä tämän vähän joukon aikovan estää heitä tiellänsä, laskeutuivat hevosiltansa maahan, ja ei suoden vastustajillensa kunniaa alottamaan sotaa, läksivät he heitä vastaan. Liittolaiset antoivat heidän rauhassa kavuta vuorta ylös, mutta havaittua heidän väsyneiksi vaatteuksensa painosta, hyökäsivät he äkisti heidän ylitse, kuin sulanut laava. Jokainen, ken vaan tohti kiivetă vuorta ylös, heitettiin nurin niskoin ales, niin että viholliset pyörien joukottain, kuin virran vesi ales vuorelta, kaatuivat ja kuolettivat suuresti omiansakin, semminkin jalkaväkeä; näin hirmuinen ja kauhea oli sota.
Äkkiä kuului takana oleva sotamäki alkavan kauheasti parkua. Isot kivet, ikään kuin itsestään irtautuneet vuoresta, alkoivat vieriä vuorta ales, ja rikki musertaen ihmisiä ja hevoisia tekivät kokonaan hävityksen kauhistuksia vihollisten keskellä. Olisi voitu arvella vuorta elpyneeksi, puollustaaksensa vuorilaisia ja sentähden haiskaavan kuin julma kiljuva jalopeura. Hämmästynyt sotajoukko katseli toistansa silmiin, ja nähtyä ei taitavansa päästä voitolle, kauhistuivat he suuresti ja vetäytyivät takasi. Paikalla peräytyivät myös etujoukot, ajettuina paimenten keihäiltä ja kurikoilta. Herttua Leopold uskoi olevansa piiritettynä sangen isolta vihollis-joukolta ja antoi käskyn eli, oikeemmin sanottuna, esimerkin takasi-lähdöstä, pa’eten kaikkein esinnä sotakentältä pois ja nähtiin (sanovat eräät kertojat) jo samana iltana Wirtenthurissa, valjuna ja murheellisena. Strassburgin kreivi, kuultuaan Itävaltalaiset voitetuiksi, vetäytyi myös uudestaan takasi.
Tämä voitto Morgartin luona 15 p. Marraskuuta 1308 oli ensimmäinen, jonka vala-liittolaiset voittivat; suurin ja parhain osa keisarin vapasukuisista kaatuivat täällä, köyhiltä paimenilta ja talonpojilta lyötyinä, ja tämä kaikki lisäsi vieläi suurempaa arvoa tälle vapauden ihanalle maalle. Näin tuli Schweitsiläisten miesten nimet kuuluisaksi maailmassa ja tästä hetkestä asti kutsuttiin valaliittolaiset Schweitsiläisiksi eli Schveitsin uroiksi. Uri, Schweitsi ja Unterwalden tulivat ikään kuin keskinavaksi, joiden ympärille sittemmin muut valta-yhteydet asettuivat, joita rauhaliiton kautta v. 1815 tuli olemaan kaksikymmentä kaksi vala-yhteyttä.
Mitä Wilhelmi Telliin tulee, joka tässä kapinassa niin voimallisesti, vaikka esinnä vastoin tahtoansakin, vaikutti, löydämme me hänen Launin sotakentällä, jossa tappeli alhaisena joutsimiehenä, seitsemän sadan miehen seurassa, jotka olivat vähistä kantoneista; sittemmin katoaa hän näkyvistä eikä häntä kohdata ennemmin kuin juuri kuolemansa hetkellä, joka luultavasti tapahtui keväillä v. 1354. Jään-sulu paisutti Schahin jo'en ja vei myötänsä erään huoneen. Telli äkkäsi talon jäännösten se'assa yhden kätkyen kulkevan jokea myöten ales; hän heittäyty samassa virtaan, tapaa kätkyen ja ajaa sen onnellisesti rantaan. Mutta juuri kuin hän alkoi nousta maalle, kohtasi häntä muuan hirsi, joka loukkasi häntä niin kovin, että hän meni tunnottomaksi ja katosi syvyyteen. Senlaisiakin valittuja ihmisiä löytyy, joiden kuolema panee kruunun heidän elämällensä. [Samalle paikalle, kuhun Telli hukkui, on nyt rakettu silta Schahin jo'en ylitse.]
Eräs Tanskalainen kirjoittaja, joka eli noin 600 vuotta takasi, nimeltään Saro Grammatikus, kertoo myös tämän omenan tapausta, vaan omistaa sen eräälle Tanskan kuninkaalle. Kuin tämä sattumoiltaan tuli v. 1760 tutuksi oppineille, alettiin väittää, ettei muka Wilhelmi Telliä ole koskaan ollut maailmassa, ja ollen ilosina tästä löydöstä, ko'ettiin kaikin tavoin poisottaa Schveitsin vapauden juhlalliselta päivältä aamuruskonsa kirkkaimpia säteitä, mutta Waldstädteri-kansa on pitänyt näitä esi-isäinsä kohteloita sangen pyhässä arvossa ja pysynyt vanhoille muinaisuuksillensa uskollisena. Heillä on nämät tapaukset niin tuoreessa muistossa, ikään kuin olisivat äsköttäin tapahtuneet, ja vaikka oltasiin muutoin kuinka iso-epäiliä tahansa, on kuitenkin mahdotoin epäillä tämän tapauksen totuudesta, koska vaeltaissa tämän maakunnan läpitse on kohdattuna Waltter Fürstin, Stauffaherin ja Melhtalin jälkeisiä siinä kappelissa, joka on pyhitetty Wilhelmin syntymiselle ja Gesslerin kuolemalle, rukoilevan hartaasti Jumalata, suojelemaan ja varjelemaan heidän vapauttansa. [Altdorffin säilö-huoneen kirjoissa on 114 ihmistä nimitettynä, jotka v. 1380 olivat saapuvilla Tellin kallion kappelia vihittäissä (samalla paikalla kussa Telli hyppäsi maalle Gesslerin veneestä), ja jotka olivat olleet Wilhelmi Tellin tuttavia. Ilman sitä tiedetään, ettei sukunsa ole mies-puolelta la'annut ennen kuin vasta v. 1684 ja vaimo-puolelta vasta 1720. Johan Martin ja Verena Telli ovat niiden vihon viimeisten jälkeistensä nimet.]